iranoia

Uusi ohjelmapaikka

2008-07-21T17:30:00.002+04:30

Ei siitä mitään tullut, että olisin jatkanut Iranoiaa Suomeen palattuani. Teheran elää muistoissani, mutta en osaa kirjoittaa juttuja, kun en ole paikan päällä. Olen kuitenkin viihtynyt blogimaailmassa niin hyvin, että haluan jatkaa kirjoitteluani, ja Iran pysyy varmasti yhdestä kestoaiheista uudessa Helsinkivääri-blogissani, jota olen juuri perustamassa osoitteeseen

www.helsinkivaari.blogspot.com

Tervetuloa sinne!

Kommentteja Iranoiasta tai mistä tahansa saatte lähettää tähänkin blogiin. Saan ne suoraan sähköpostiini.

Iranoia saa jatko-osan varmasti sitten, kun lähden Teheraniin jatkamaan persianopintojani!

Lähtölaskenta

2008-06-29T00:03:00.002+04:30

Kiitos kaikille kommenteista ja toiveista saada Iranoialle jatkoa. Itse asiassa tässä näyttää käyneen niin, että paluusta huolimatta monta juttua on vielä varastossa, ja ehtinen viimeistellä ne vasta nyt paluumatkalla. Eli Iranoia saa jatkoa vielä muutaman viikon ajan muistelumoodissa.

Yhdeksän kuukautta rakkaassa kotikaupungissani Teheranissa ovat nimittäin ohi. Viimeiset päivät olivat tietysti yhtä juoksua tavaroiden lähettämisen ja ystävien hyvästelemisen merkeissä. Sitten lensin ensin Persianlahden ylitse Kuwaitiin katsomaan, miten maa on muuttunut sen jälkeen, kun olin siellä opiskelemassa yliopistossa arabiaa vuoden 1998. Parin päivän Kuwaitin-muisteloinnin jälkeen vuorossa oli hartaasti odottamani vierailu siskon luokse Skotlantiin, jossa viivähdin viikon verran ennen lentoa Helsinkiin, jossa ehdin olla vain lyhyen hetken pää pyörällä ennen kuin aloitan väliaikaisen kääntäjäpestin Yleisradiossa.

Mitä tein Teheranissa viimeiseksi? Lähtöpäivänä perjantaina kävin unettoman yön jälkeen vielä viimeisen kerran Café Entracten perjantaibrunssilla ja piipahdin perjantaibasaarissa tunnelmoimassa. Kentälle en halunnut ketään saattajiksi tarjoutuneita ystäviä, sillä halusin sulatella lähtöä yksin ja puntaroida hieman, mitä oli ehtinyt tapahtua sitten sen viime vuoden päivän, kun saavuin Iraniin vailla yöpaikkaa, vailla sen suurempaa käsitystä siitä, mitä oikein olin tullut maahan tekemään.

Tässä välissä olen ainakin ehtinyt perinpohjaisesti ihastua kotikaupunkiini Teheraniin, Iranin monipuolisuuteen ja tietenkin persian kieleen, joka viimeisten kuukausien ajan oli ranskan ohella pääasiallisesti Iranissa käyttämäni kieli.

Jään kaipaamaan niin monta asiaa Teheranista: öisten katujen häikäisevää pimeyttä, tuttuja hedelmämyyjiä, rauhaisaa epäjärjestyksen tilaa, alkoholitonta sitruunaolutta, iranilaista riisiä, yhteistaksien harrasta tunnelmaa, ihmisten hyviä käytöstapoja, matkustuksen helppoutta, Valiasr-kadun plataaneita, keskustan tuttuja puoteja ja kahviloita, ympärillä pyörivää pitkäripsisten kauniiden ihmisten lakkaamatonta virtaa, ristiriitojen synnyttämää latausta, perjantain perhepicnicejä...

Suomesta en oikein osaa kaivata muuta kuin siellä olevia rakkaita ihmisiä. On vaikea selittää, miksi veri vetää minua aina lähtemään reissuun, vaikka etukäteen tiedän, että kiinnyn uusiin paikkoihin voimakkaasti, ja itseni repiminen niistä pois, juuri lujittumaan ehtineiden säikeiden katkeilu tekee kipeää.

Kuvia Gandž-Ali Khanin hammamista

2008-06-09T12:23:00.006+04:30

Eikos ole nailla keraamisilla kylpijoilla veikeat ilmeet?

Autiomaa

2008-06-09T12:06:00.007+04:30

Suuri osa Iranin pinta-alasta on karuakin karumpaa autiomaata. Erityisen laajoja asumattomia alueita on maan itäosissa, ja Kermânin-kävijät yhdistävät vierailuunsa usein tutustumisen Lutin vaikuttavaan autiomaahan.

Matkasin ensin Kermânista koilliseen kohti Šahdâdin keidaskaupunkia. On aina yhtä vaikuttavaa lähestyä keidasta autiomaasta, kun loputtomalta tuntuvan kuivuuden ja kapean väriskaalan keskelle horisonttiin syttyy yhtäkkiä tummanvihreä tähti: palmusto. Persian kielessä palmuista (ja kameleista!) käytetään perinteisesti samaa laskusanaa nafar (نفر) kuin ihmisistä. Ei siksi, että palmut olisivat välttämättä käytökseltään erityisen inhimillisiä vaan siksi, että ihmisen suhde näihin ylväästi huojuviin ja ravitsevia taateleita tuottaviin pehkopäihin on täynnä kunnioitusta.

Šahdâdista kohti Kalutsin autiomaata täytyy kulkea yksityiskuljetuksessa, sillä sinne ei kulje julkista liikennettä. Minun ja matkakaverini seuraan saatiin vielä yksi Intiaan matkalla oleva saksalaisturisti, ja paikallinen opas vei meidät katsomaan auringonlaskua parinkymmenen kilometrin päähän lähimmästä kaupungista.

Olen seikkaillut autiomaissa ennenkin, ja aina retket tyhjyyden äärelle herättävät minussa perimmäisiä kysymyksiä. On joka kerta yhtä vaikuttavaa olla paikassa, jossa kapea väriskaala jatkuu kaikissa suunnissa horisonttiin ja sen taakse. Hiljaisuus (etenkin meluavan Teheranin jälkeen) on kertakaikkisen mieleenpainuvaa - mutta siinä hiljaisuudessa oman verenkierron kohina kuuluu korvissa sitäkin voimakkaampana. Omaa itseään ei pääse pakoon.

Tässä on kuva matkakumppanistani V:stä. Hän on kyllä kuvassa melko kaukana...

Parasta Teheranissa 4: Khâne-ye honarmandân

2008-06-09T12:03:00.001+04:30

Teheranissa on paljon puistoja, joissa on yleensä paljon elämää. Ihmeellisen sulassa sovussa niissä viettää aikaa lapsiperheitä, vanhuksia, opiskelijoita, maleksijoita ja nuoria viattomassa tarkoituksessa tai sitten ei... Valiasr-, Haft-e tir - ja Ferdowsi-aukioiden välittömässä läheisyydessä, vakoilun tyyssijana tunnetun Yhdysvaltain entisen suurlähetystön takana on Bâgh-e Tehran -puisto, jonka edustalla komeilee yksi Teheranin helmistä: Khâne-ye honarmandân eli taiteilijatalo. Se on vireä taide-elämän keskus, jossa järjestetään jatkuvasti näyttelyjä (valokuvaa, maalausta, veistoksia, graafista suunnittelua) ja erilaisia taide-elämän tilaisuuksia. Näiden lisällä aivan itsenäisestikin varsin mainio syy lähteä käymään taidetalolla on sen terassiravintoloissa, joista toinen on omistettu iranilaisittain harvinaisesti kasvisruoalle! Paikasta saa esimerkiksi Qorme sabzia tofuversiona! Paras valinta lounaslistalta on mielestäni مجموعۀ نیلوفر (madžmu'e-ye nilufar) eli lootussetti, johon kuuluu maistipaloja kaikista päivän annoksista ja vielä lasi mehua (joka kyllä on usein ihmeellistä keltaista hammastahnan makuista juomaa, johon kyllä siihenkin tottuu).

Parasta ravintolassa on kuitenkin se, että siellä voi syödä varjoisalla terassilla, josta on näkymät vehmaaseen puutarhaan. Lounaan jälkeen voi kierrellä vielä keskuksen putiikeissa ja puistossa juttelemassa nuorten teheranilaisten taideopiskelijoiden kanssa.

Parasta Teheranissa 5: Café Gallery Elâhie

2008-06-09T11:40:00.007+04:30

Jos Pohjois-Teheranissa liikkuessa alkaa yhtäkkiä tehdä mieli mojitoa, sellaisen saa Elahiessa Doktor Hesabi -kadulla sijaitsevasta taidepuistokahvilasta - ja vieläpä ilman alkoholia! Kannattaa varautua siihen, että sinne tekee mieli jäädä pidemmäksi myös syömään (tarjolla on keittoa ja pikkuannoksia), viihtymään (sisällä on melkein viikoittain vaihtuva taidenäyttely) ja lepuuntumaan (kahvilaa ympäröi puisto, jossa on varjoisia penkkejä ja patsaita). Voimia kannattaakin kerätä, sillä takaisin Valiasr-kadulle joutuu kävelemään melkein pystysuoraa mäkeä ylöspäin!

Näkymiä terassille:

Kahvilatunnelmaa sisältä:

Puistotunnelmaa ulkoa:

Loppukiri alkaa: Kermân

2008-06-08T21:35:00.006+04:30

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, olen seikkaillut Iranissa jo yhdeksän kuukautta, ja paluu Suomeen (tienaamaan rahaa seuraavaa Iranin-oleskelua varten?) on jo aivan kulman takana. Paljon olen ehtinyt nähdä, mutta mieli tekisi vielä koluamaan vaikka kuinka monta mielenkiintoista paikkaa, joten viimeiset viikot ja päivät kuluvat loppukirin merkeissä.

Toiseksi viimeinen matkani Teheranin ulkopuolelle suuntautui Kaakkois-Iraniin, autiomaan syleilemään Kermâniin. Sinne matkalaista vetävät erityisesti silkkitien tunnelma, mahdollisuus autiomaavierailuun ja balutšien värittämä etninen silmänruoka.

Itse Kermânin kaupunki on kyllä vireä mutta melko tavanomainen iranilainen kaupunki. Sen sydän ja mielenkiintoisin osa on basaari, joka sopii ajanviettoon eikä ole pelkkä kiireisen ostajan läpikulkupaikka. Basaarikujien ytimessä on äärimmäisen puoleensavetävä Gandž-Ali Khânin restauroitu hammam, jonka edessä oleva puistomainen sisäpiha kutsuu lepäilemään varjoonsa. Välittömässä läheisyydessä on myös toimiva perinteinen hammam, Ebrâhim Khânin kylpylä, jossa saa vielä itsensä kuuratuksi ja hierotuksi kivilattialla. Melkein kaikkialta Iranista tämä perinne on valitettavasti likipitäen kadonnut.

Vaikka Kermânin matot ovat kuuluisia puutarhateemoistaan, petyin basaarin tarjontaan, joten kaikeksi onneksi vältyin kolmannen maton lähettämiseltä Suomeen... Sen sijaan erityisen kauniita ovat paikalliset pate-kankaat (پته), joissa on villaisella pohjalla uskomatonta väkerrystä vaativaa kirjontaa. Niiden lisäksi Kermân tunnetaan erityisesti pistaasimanteleista ja lähialueiden taateleista.

Kermân on myös oiva pied-à-terre, kun käy vierailemassa sitä ympäröivissä kohteissa. Monet matkailijat haluavat nähdä maanjäristyksessä tuhoutuneet Bamin mahtavan linnakkeen, mutta GranGanga päätti jättää sen väliin siitäkin huolimatta, että Bamin taatelit ovat maailmankuuluja. (Onneksi niitä saa Teheranista ja Iranin ulkopuoleltakin.) Rayenin linnakkeeseenkaan ei aika tällä kertaa riittänyt, mutta päätin käydä tutustumassa sekä autiomaahan että läheiseen Mâhânin kaupunkiin, josta olin kuullut pelkkää hyvää. Niistä seuraavissa blogiartikkeleissa!

Hammam:
Basaarissa:
Basaarin kattoa:
Rukousnauhakauppias:

Khomeinin kuoleman muistopäivä

2008-06-08T21:23:00.001+04:30

On kulunut 19 vuotta siitä, kun ajatollah Ruhollah Khomeinin hautajaiset keräsivät ennätysmäiset väkijoukot surijoita Teheranin keskustaan. Näiden vuosien aikana on moni asia muuttunut, ja vuosittainen muistajien määräkin on kääntynyt laskuun. Koko maa täyttyy yhä muistopäivänä surulipuista ja islamilaisen tasavallan perustajaa ylistävistä julisteista, mutta kaikkialla suruaan osoittavat ihmismassat ovat mennyttä. Teheranissa tungosta on ainoastaan ajatollahin mausoleumissa ja pieniä rykelmiä tukimielenosoittajia Teheranissa.

Minä vietin muistopäivää matkatunnelmissa, sillä lähdin viettämään kansallisia vapaapäiviä lyömättömän hienoon Kurdistaniin lähelle Irakin rajaa. Niistä seikkailuista kerron Iranoiassa vähän myöhemmin, sillä ensin täytyy parilla kirjoituksella kuvata myös sitä ennen tekemääni matkaa Kaakkois-Iraniin Kermâniin.

Parasta Teheranissa 3: Café Entracte

2008-05-27T19:50:00.007+04:30

Miksi GranGanga suuntaa kulkunsa Džomhuri-kadun elokuvateatteriin niin usein kuin mahdollista, vaikkei ole edes järin suuri elävien kuvien ystävä? Siksi, että Cinéma Jomhurin yläkerrassa piileskelee yksi Teheranin parhaista salaisista mansikkapaikoista: Café Entracte. Tämä taiteilijoiden, opiskelijoiden mutta myös satunnaisten leffanystävien levähdyspaikka on Teheranin meluisassa keskustassa oikea keidas. Tunnelma on kuin mummolan vintillä: avonaisten ikkunoiden edessä lepattavat pitkät vaaleat verhot, pöydät ja tuolit ovat kaikki vähän erilaisia, ikkunalaudoilla kukkii pelakuita ja pöydillä tuoreita neilikoita, seinillä on tauluja ja kirjahyllyjä... Kaiken kruunaa musiikki, joka on paikan omistajien ja työntekijöiden lempiharrastuksia. Sitä voisi jäädä kuuntelemaan tunneiksi. Entractesta saa myös ostaa laadukkaan Hermes-sarjan cd-levyjä.

Yleensä kahvilassa on niin rauhallista, että joutuu pohtimaan, valitsisiko paikan läheltä ikkunaa vai kirjahyllyjä vai leivostiskiä vai jotakin kauniista tauluista. Perjantaiaamuisin järjestettävä brunssi on kuitenkin osoittautunut niin suosituksi, että sinne kannattaa tehdä pöytävaraus. Näin mahtuu varmasti nauttimaan tukevan louniaisen ennen kuin suuntaa kulkunsa perjantaibasaariin.

Harvoin pääsen yhtä paljon omaan elementtini kuin täällä Teheranin keskustassa mutta silti rauhallisessa kahvilassa, taiten valitun musiikin katveessa, luen tuntikaupalla runoja ja tyhjennän rauhalliseen tahtiin muutaman pannullisen lempiteetäni lapsang souchongia tai vaihtelun vuoksi kaneliteetä. Sen seuraksi sopivat hyvin paikan omat madeleinet. Proustin ne saivat etsimään mennyttä aikaa, minut ne saavat ihmettelemään tätä hetkeä, miten tämä hetki on tavalla tai toisella tulosta sitä edeltävistä hetkistä ja miten tämä hetki väistämättä luo tulevaisuutta.

2008-05-27T19:49:00.002+04:30

Parasta Teheranissa 2: Pârk-e Lâle

2008-05-27T19:47:00.001+04:30

Päädyin asumaan Teheranissa yliopiston vieressä kulkevalle 16 Âzar -kadulle, jonka alapäässä on Enquelâb-katu ja yläpäässä Pârk-e Lâle eli tulppaanipuisto. Iranissa marttyyreita symboloivia tulppaaneita mahtuisi tähän puistoon miljoonia, niin valtava se on. Vaikka Pârk-e Lâle on lähes takapihani, sieltä tuntuu joka kerta löytyvän soppia, joita en ole ennen huomannut. Osassa kasvaa havupuita, osassa on kukkapenkkejä, yhtäällä on japanilaistyylinen puutarha, toisaalla laajoja nurmikenttiä, yhdellä laidalla on vilkkaassa käytössä olevia urheiluvälineitä, toisella villinä rehottavaa pusikkoa.

Perjantaisin tulppaanipuiston jokainen ruoholaikku täyttyy piknikille tulleista perheistä, mutta muinakin päivinä puistossa on aina elämää. Tytöt ja pojat pelaavat sulkapalloa, kävelevät, istuksivat penkeillä ja ostavat puiston laidalla olevista kojuista pirtelöä, jäätelöä, suolaista kirsikkamehua, maissia, âš-keittoa tai muuta välipalaa. Jos on aikaa, kaunis ilma ja mukana hyviä kirjoja, on oikeastaan vaikea keksiä, miksi Pârk-e Lâlesta pitäisi itse asiassa lähteä pois ollenkaan.

Kuvat pohjoisen reissulta

2008-05-27T19:10:00.013+04:30

Junan ravintolavaunu. Setä jäätelöllä Gorganissa.

Poika salaattiostoksilla.

Behšahrin kaupungintalo.

Riisipeltoa.

Mineraalivettä hakemassa.

Puistotunnelmaa.

Mispelipuu matkustajakodin pihalla.

Kirsikkapuu matkustajakodin pihalla.

Näkymää junan ikkunasta.

Pienenpieni veturi aamulla kerran...

2008-05-27T18:47:00.002+04:30

GranGanga hieroi unenpöpperöisiä silmiään viikko sitten, kun lähtö kämppäkaverin kanssa viikonloppumatkalle pohjoiseen koitti kilpaa auringon kanssa.

Olimme aamu-unisuuttamme uhaten ostaneet liput ainoaan valoisaan aikaan Teheranista pohjoiseen Sâriin vievään junaan päästäksemme ihailemaan matkan varrella hienoja vuoristomaisemia. Reza-šaahin 1930-luvulla rakennuttama rautatie on insinöörityön taidonnäyte, sillä se kulkee henkeäsalpaavissa vuoristomaisemissa milloin painovoimaa uhaten rinteillä, milloin siroja mutta mahtavia siltoja pitkin. Mitä pohjoisemmaksi kohti Mâzandarânia mennään, sitä vehreämpiä vuoret ovat; vähän ennen Sâria niitä peittävät tiheä tummanvihreä metsä. Siellä täällä riisipeltojen välisissä puutarhoissa näkyi helakanpunaisia pisteitä: pienet granaattiomenapuut kukkivat. Oli haikeaa miettiä, että niiden hedelmiä en ehdi enää olla syömässä Iranissa...

Varsinaiseen turismiin jäi aikaa hyvin vähän, sillä lauantaina piti olla taas Teheranissa aloittamassa normaalia työviikkoa, mutta pidimme paljon kaikesta, mitä ehdimme nähdä. Sâri oli sympaattisen oloinen parinsadan tuhannen hengen kaupunki, jonka kadut olivat torstai-iltana mustanaan nuoria. Herkuttelimme tietysti pohjoisen ruoilla, joita ei Teheranissa saa kuin niihin erikoistuneista ravintoloista, kuten mirzâ qâsemilla (میرزا قاسمی, valkosipulilla maustettua munakoiso-tomaatti-kananmuna-paistosta) ja bâqâlâ qâtoqilla (باقالا قاتوق, papupataa).

Yöksi löysimme tiemme Sâruye-matkustajakotiin, jonka huone ei ollut kovin ihmeellinen mutta jonka pihalla kasvoi mispeli- ja kirsikkapuu. Mispelit olivat vielä hieman raakoja (olen odottanut niiden ilmestymistä kauppoihin kieli pitkällä), mutta pienet kirsikat punastelivat juuri parahultaisesti päätyäkseen matkalaisten suihin.

Puusta suuhun -aamiaisen jälkeen päätimme lähteä pienen Behšahrin kaupungin kautta Gorgâniin, josta tiesimme yöjunan lähtevän Teheraniin. Ei voi kuin sanoa, että matkustaminen Iranissa on äärimmäisen miellyttävää, kun puhuu persiaa (eikä sitä varmasti tarvitse osata edes paljon). On liikenteessä sitten millaisena pyhäpäivänä tahansa, usein voi luottaa siihen, että löytää yhteistaksin paikasta A paikkaan B suurkaupunkien ulkopuolellakin. Niillä matkustaminen on joustavaa, nopeaa ja todella edullista. Kahdella eurolla pääsee taittamaan parin tunnin matkan yleensä hyvässä seurassa ja hyvää musiikkia kuunnellen (takseissa ei läheskään aina soi tyhjänpäiväinen pop vaan usein laadukas klassinen persialainen musiikki).

Kun Behšahrin yhteistaksin kuljettaja Seyyed oli tiputtanut muut kyytiläiset kohteisiinsa, hän ehdotti meille pientä retkeä tuntemiinsa kohteisiin 2 000 tomanin tuntitaksalla. Sehän sopi meille. Pääsimme hänen kanssaan käymään Qormarazin (قرمرض) mineraalivesilähteeseen, jonka ympärille on kasvanut laaja ulkoilualue. Meidänkin käydessämme lähteelle oli pitkä jono, ja piknik-lounaalle saapuneita perheitä oli valtavien puiden siimeksessä kymmenittäin. Ennen Gorgâniin-lähtöä kävimme vielä Behšahrin kaupungintalolla, jonka ympärillä on puistoalue. Visiitti huipentui siihen, että pääsimme näkemään riikinkukon pyrstösulat pystyssä. En muistanutkaan, että tähän näyttävään soidinmenoon kuuluu myös pyrstö väristely, jolloin sulista lähtee samantapainen ääni kuin kalkkarokäärmeen pyrstöhelistimestä. Ihmeellinen eläin, kertakaikkiaan!

Persepolis - kuka tässä on raunioina?

2008-05-27T18:15:00.003+04:30

Kerroin blogissa jo aiemmin, millaisessa tilaisuudessa Marjane Satrapin sarjakuvateokseen perustuvat Persepolis-animaatio nähtiin jokin aika sitten Teheranissa. Nyt pääsin katsomaan elokuvan toistamiseen, tällä kertaa yliopistolla ja vähän eri paikoista sensuroituna. Kirjallisuuden laitoksen suuressa luentosalissa järjestettiin "islaminvastaisen" elokuvan luento, jossa nähtiin Persepoliksen lisäksi hollantilaisen kohuohjaajan säälittävä hengentuote Fitna. Elokuvia oli esittelemässä ja analysoimassa viranomaisten omia kriitikoita. Yleisönä oli parisataa opiskelijaa, puolet miehiä ja puolet naisia, joista suurin osa näytti olevan aika uskonnollisia, sillä valtaosalla naisista oli tšadorit ja miehistä basidž-tyyppiset vaatteet, hiustyyli ja parransänget.

Fitna ohitettiin suunnilleen olankohautuksella, eikä se enempää huomiota olisi ansainnutkaan. Teknisesti huonolaatuinen rainahan ei ole päässyt kunnon levitykseen muualla kuin netissä, ja sen täysin perustelemattomat yleistykset ovat niin karkeita, että ne uppoavat ainoastaan sensuurinnälkäiseen ja jo valmiiksi rappeutuneeseen yleisöön. Persepolis sen sijaan herätti odotetusti paljon keskustelua, ja kriitikotkin sanoivat, että elokuva on jo teknisesti niin paljon ansiokkaampi, että se ansaitsee tulla tarkastelluksi lähemmin. Animaation saamien suosionosoitusten ja palkintojen jury katsoi olevan melkein puhtaasti poliittisia mielenilmauksia. Islamistisesti kunnostautuneimmat keskustelijat olivat hellyttävän ennalta-arvattavasti sitä mieltä, että Persepolisin olivat nostaneet suosioon juutalaiset.

Yleisö piti elokuvasta aika paljon ja eläytyi siihen selvästi monissa kohdissa. Siksi kriitikkojen väite, ettei tämä animaatio kerro ollenkaan iranilaisten oikeasta elämästä, herätti vastalauseita. Sen sijaan aika yksimielisesti loukkaavana ja valheellisena pidettiin esimerkiksi sitä elokuvan esittämää, monelle länsimaalaiselle tuttua väittämää, että Iranin ja Irakin välisessä sodassa rintamalle lähteville nuorillemiehille olisi annettu mukaan "paratiisin avaimia". Muistan itsekin kuulleeni tällaisesta puhuttavan, mutta iranilaisille asia on yleensä tuntematon, ja sitä epäillään esimerkiksi Saddamin Irakin levittämäksi ilkeäksi propagandaksi. Olisipa mielenkiintoista tietää totuus!

Helsingissä oli aivan hiljattain oiva tilaisuus käydä katsomassa Persepolis Ranskan kulttuurikeskuksen näytöksessä 16.5., jota en valitettavasti ehtinyt mainostaa ajoissa täällä Iranoiassa. Toivottavasti mahdollisimman moni ehti käydä katsomassa sen ja muut laatuleffat!

Kuva valkokankaalta. Tilaisuuden mainosjuliste yliopistolla.

Parasta Teheranissa 1 : Gol-e Rezâie

2008-05-21T14:59:00.003+04:30

Šaahin aika on ollutta ja mennyttä, mutta ajalta ennen vallankumousta on Si-e tir -kadulle lasi- ja keramiikkamuseota vastapäätä unohtunut flamingonpunainen ravintola, joka jää helposti huomaamatta Džomhuri-e eslami -kadun hälinää pakenevalta kiireiseltä kulkijalta. Harmi, sillä tämä pikkuruinen korttelibistro on Teheranin helmiä. Seinät ovat täynnä taiteilijoiden kuvia, katon taivaansinen maali kesii charmikkaasti, joka pöydässä on vähän ahdasta. Tarjoilija tuo seurueelle lautasellisen yrttejä ja kulholliset taivaallista jogurttia mausteiden ja marinoitujen rusinoiden kera.

Vain aamiais- ja lounasaikaan auki olevan ravintolan listasta suosikeikseni ovat valikoituneet pataruoat kuten خرشت كرفس khorešt-e karafs (selleripata) ja kevään sesonkiruoka خرشت چغاله بادام khorešt-e tšaghâle bâdâm, joita Iranissa saa harvoin ravintolassa. Taustalla soi aina hyvä musiikki, usein jazzia ja klassista, jota viihtyvät kuuntelemassa seinillä Majakovski, Beckett, Hitchcock, Beethoven ja lukuisat muut taiteilijat.

Tänne olen yrittänyt aina tuoda kaikki vierailulla käyvät kuten ystävät Euroopan sydämestä, suomalaiset Ankarasta ja miehen, joka käyttää kankaisia nenäliinoja. Palvelu on oikeastaan jopa vähän yliolkaista, mutta se kuuluu paikan luonteeseen. Kaikki hoituu kuitenkin moitteettomasti, kun puikoissa ovat ravintolan kolme salityöntekijää, joista yksi näyttää enemmän näyttelijältä kuin tarjoilijalta, toinen on aina vähän hermostunut ja kolmannella on avaruusalukselta näyttävä kampaus.

Kielten sekamelskaa Iranissa

2008-05-21T14:56:00.000+04:30

Panu kyseli armenialaisjutun kommentissaan, kuuleeko armenian kieltä yhä Iranissa. Toki! Niin kuin Lähi-idän maissa yleensäkin, kristitty armenialaisvähemmistö on kuluneiden vuosisatojen aikana pitänyt sitkeästi kiinni omasta kielestään.

Kristityt ovat Iranin suurin uskonnollinen vähemmistö, ja heistä suurin osa, vajaa 100 000 on ortodoksisia, katolisia tai protestantteja armenialaisia. Suurimmat armenialaiskeskukset ovat Teheranissa ja Ispahanissa, joissa molemmissa on useita kirkkoja ja armenialaisten pitämiä liikkeitä. Teheranissa armeniankielistä kirjoitusta näkee eritoten keskustassa Haft-e Tir -aukion tienoilla, jossa on kirkkojen lisäksi armenialaisten pitämiä ravintoloita, kahviloita, rahanvaihtotoimistoja ja kauppoja.

Jännittävän kuuloista armeniaa, jonka täkäläinen versio kuulemma eroaa kyllä jonkin verran jerevaninarmeniasta, kuulee siis puhuttavan siellä täällä kadulla ja erityisesti tietysti armenialaisten liikkeissä. Vaikka armenialaispaikkojen asiakasystävällisyydestä voi olla monta mieltä, armenialaiset itse ovat yleensä hyvin pidettyä väkeä. He kuuluvat yleensä melko hyvin toimeen tulevaan keskiluokkaan, ja varallisuutta täydentää monesti suuren diasporan antama apu. Niinpä armenialaisten tavat ja tyylit ovat aina enemmän tai vähemmän muodissa, ja esimerkiksi muslimipojilla näkee paljon ristikaulakoruja, vaikka viranomaiset yrittävätkin hanakasti kitkeä ilmiötä. Samoin joulukuussa näkee silloin tällöin kuusia ja muita joulukoristeita muidenkin kuin kristittyjen perheiden kotona.

Toisin kuin jossain määrin Irakissa, Iranissa kaldealaiskristityt eivät puolestaan ole pystyneet säilyttämään omaa kieltään kuin liturgisiin tarkoituksiin. Samoin juutalaisilla hepreaa käytetään vain uskonnollisissa yhteyksissä, ja vanhaa judeopersiaa ei käsittääkseni käytetä ollenkaan.

Etnisten ryhmien omia kieliä puolestaan kuulee Iranissa jatkuvasti. Täytyy muistaa, että Iran on hyvin värikäs maa: varsinaisia persialaisia on maan väestöstä alle puolet. Kun Teheranissa käy kaupoilla, myyjien kuulee puhuvan enemmän iraninazeria kuin persiaa. Ymmärrän sitä kohtalaisesti turkin ja persian pohjalta. Näitä azereita eli "iraninturkkilaisia" on maassa noin 14 miljoonaa.

Azerin lisäksi Iranissa kuulee paljon kurdia (6,5 miljoonaa Länsi-Iranissa), kurdin läheistä sukulaista loria (6 miljoonaa), balutšia (2 miljoonaa) ja Kaspianmeren alueen kieliä (viitisen miljoonaa Gilânissa ja Mâzandarânissa), jos nämä kielet vain osaa tunnistaa! Iranissa puhuttava kurdin soranimurre kuulostaa aivan erilaiselta kuin Irakissa ja erityisesti Turkissa puhuttava kurmandži. Näiden lisäksi Iranissa kuulee, lähinnä Khuzestânissa Persianlahden pohjukassa, arabiaa.

Vähemmistökieliä ei opeteta kouluissa, eikä esimerkiksi kurdia voi opiskella yhdessäkään yliopistossa, mutta kielten käyttöä ei ole rajattu, ja siksi kielistä kiinnostunut ihminen saakin olla täällä aina korvat höröllään!

Teheranin kirjamessuilla

2008-05-19T16:26:00.004+04:30

Teheranin vuotuiset kirjamessut ovat valtava yleisotapahtuma. Kavin katsomassa, mutta paljon mitaan ei tarttunut mukaan yksinkertaisesti siksi, etta kaikkea oli aivan liian paljon. Taytyypa jostakin oikein kaivaa esille tiedot naytteilleasettajien, esiteltavien kirjojen ja kavijoiden lukumaarista!

Yksi suomenkielinenkin osui miljardien muiden kirjojen joukosta silmiin: Komeilin pyyntorukous suomennettuna!

Suomen tappio

2008-05-09T17:33:00.003+04:30

Näin juuri Rokhsâre Qâ'emmaqâmin lyhytelokuvan Syanoosi (سیانوزه) Ranska-instituutin elokuvaillassa. Filmiä ja animaatiota yhdistelevä teos oli niin hieno, etten yhtään ihmettele, että se voitti Tampereen lyhytelokuvafestivaalilla palkinnon.

En osaa yleensä keksiä Iranoiaan mitään valittamisen aiheita, mutta täytyy sanoa, että minua sapetti vimmatusti, kun nuoren lahjakkaan naisohjaajan kanssa keskustellessa kävi ilmi, että hän oli yrittänyt päästä pokkaamaan palkintonsa Tampereella mutta jäänyt lehdelle soittelemaan, sillä suomalaisviranomaiset eivät olleet myöntäneet hänelle viisumia. Kaiken piti olla kunnossa, kun ohjaaja oli lähtöpäivänä hakemassa viisumiaan lähetystöstä. Hänelle oli kuitenkin jäänyt epäselväksi, että noutaessa mukana olisi pitänyt olla myös lentolippu virkailijoille näytettäväksi. Hänen käsityksensä mukaan oli kiinni vain siitä, ettei hän päässyt osallistumaan festivaalille. Viranomaisilta ei kai sitten riittänyt joustavuutta siihen, että lentolippu olisi käyty tarkistamassa vaikka virka-ajan ulkopuolella tavalla tai toisella. Mikä menetys - ei siis ohjaajalle vaan Suomelle! Sama nöyryytys oli luvassa Kanadan suurlähetystössä, josta viisumia festivaalivierailua varten ei irronnut, koska Qâ'emmaqâmia pidettiin liian epäluotettavana päästettäväksi länteen. Surullista.

Vaikka iranilaisten taiteilijoiden on vaikea saada viisumia länsimaihin, onneksi elokuvia ja muita teoksia pääsee välillä Iranin ulkopuolelle erilaisia jakelukanavia pitkin. Olen nähnyt täällä oloaikanani mielenkiintoisia elokuvia ja näyttelyitä, joista edes osa ansaitsisi päästä länsiyleisönkin tietoisuuteen. Voi kun meillä nähtäisiin vielä enemmän muidenkin ohjaajien elokuvia kuin Kiarostamia, joka kryptis-intellektuellisuutensa vuoksi on jäänyt Iranissa melko marginaaliseksi!

GranGanga julkisuuden valokeilassa

2008-05-09T17:17:00.002+04:30

Kävipä päivänä eräänä niin, että persianopettajani ilmoitti minut iranilaiseen tv-ohjelmaan haastateltavaksi kahden muun ulkomaalaisen persianopiskelijan kanssa. Lupauduin mukaan muutaman tunnin varoitusajalla, ja vasta studiolla selvisi, että kyseessä oli tunnin suora lähetys! Olipa taas siinäkin mielenkiintoinen kokemus Iranista... Haastattelija ihmetteli, miksi olin lukenut yliopistossa psykologiaa, vaikka olin niin kiinnostunut kielistä, enkä mitenkään osannut suorassa lähetyksessä korjata, että kieliähän minä juuri luinkin. Vasta myöhemmin oivalsin, että kun juontajalle oli kerrottu minun opiskelevan kielitiedettä eli زبان شناسی, zabânšenâsi, hän oli kuullut روان شداسی, ravânšenâsi eli psykologiaa...

No, juttua riitti kaikesta huolimatta, ja sitä kaiketi seurattiin satelliitin välityksellä kaikkialla, sillä väliajalla ohjaaja kiikutti minulle Ruotsissa asuvan iranilaiskatsojan minulle lähettämän puhelinnumeron, johon minua pyydettiin soittamaan, kun palaisin takaisin pohjolaan. Muistoksi luvattiin ohjelma dvd-levyllä.

Ohjelmasta oli kulunut vajaa viikko, kun olin esittelemässä kotikortteliani parille ulkomailta vieraisille tulleelle ystävälle. Eräs ohikulkijoista äkkäsi minut ja tuli kertomaan nähneensä tv-ohjelman! Ei sentään nimikirjoitusta kysellyt, toivotti vain onnea edesottamuksissani.

Päivä oli selvästi muutenkin suopea mielenkiintoisille kohtaamisille, sillä nykytaiteen museon valokuvanäyttelystä palatessamme törmäsimme rouvaan, joka halusi vaihtaa kanssamme muutaman sanan. Hän oli Teheranin juutalaisia ja kertoi oikein mielenkiintoisia asioita iraninjuutalaisen näkökulmasta. Hän lupasi esitellä minulle pari paikallista synagogaa ja kertoa tarkemmin, mistä löydän sen Teheranin ainoan košer-ravintolan, jonne minun on pitkään ollut tarkoitus mennä syömään. Kohta sekin suunnitelma siis kai toteutuu.

Pidän Iranissa ehkä kaikista eniten juuri siitä, että toleranssia kaikenlaisille sattumille on täällä jotenkin enemmän kuin moniaalla muualla. Kaduilla kulkiessa tapaa koko ajan mielenkiintoisia ihmisiä, näkee yllättäviä asioita, kuulee ihmeellisiä juttuja, näkee odottamattomia näkyjä. En kerta kaikkiaan ymmärrä niitä matkaoppaiden kirjoittajia, jotka sanovat, että Teheran on niin harmaa ja tylsä kaupunki, että sen voi suosiosta jättää vaikka kokonaan käymättä.

Siksipä ajattelin näin runsasta kuukautta ennen lähtöäni Iranista aloittaa blogissa kirjoitussarjan nimeltä "Parasta Teheranissa". Kuvaan lyhyissä kirjoituksissa paikkoja ja asioita, jotka ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet minuun ja muokanneet kuvaani kaupungista, jossa olen elänyt ja johon olen rakastunut. Yritän liittää jokaiseen kirjoitukseen myös kuvan tai pari.

Kuvia edelliseen juttuun

2008-05-09T16:51:00.008+04:30

Ispahanin basaarissa.Erilainen nakokulma Lotfollah-moskeijaan: heijastus mattokaupan ikkunasta.
Toinen erilainen nakokulma Lotfollah-moskeijaan: kupoli kurkistaa viereisen ravintolan peiliseinan takaa.
Armenialaisilla oli mielenosoitustaan varten komea taistolaishenkinen juliste.
Vankin katedraalin kaunista sisapihaa.
Armenialaislasten pyhakoulupiirroksia.
Armenialaislasten pyhakoulupiirroksia.

Uudestaan Ispahanissa

2008-05-09T16:46:00.004+04:30

Ispahan on niin mieleenpainuva paikka, että siellä sietäisi käydä usein jo pelkästään siksi, että pääsisi ihailemaan Naqš-e Džahân -aukiota eri vuodenaikojen valossa ja väreissä. Koska asun Iranissa - tällä erää - vain vajaan vuoden, ja koettavaa on Iran pullollaan, olen käynyt siellä vasta kerran. Ensimmäisellä kerralla Ispahanissa oli mukanani mies, joka käyttää kankaisia nenäliinoja, ja nyt toisella kerralla kaksi Turkissa asuvaa suomalaista ystävää.

Ispahanilaiset eivät ole turhaan suositelleet minulle matkaa ordibehešt-kuukauden aikana, joka on meneillään juuri nyt. Sää on matkailuun mitä mainioin, ja koko kaupunki viheriöi ja kukkii. Joulukuun karuudessakin Ispahan oli komeaa nähtävää, mutta nyt kukoistava luonto antoi maisemiin lisää viehkeyttä.

Pääaukion nähtävyydet, kuten Lotfollâh- ja Emâm-moskeijat sekä basaarikujat, olivat aivan yhtä elämykselliset kuin edelliselläkin kerralla, ja tällä kertaa ehdin ystävieni kanssa myös perjantaimoskeijaan, jonka kuvailuun tarvittaisiin aivan yhtä suuri määrä ylistyssanoja kuin muihinkin Ispahanin anteihin.

Oman mielenkiintoisen lisänsä toi käyntimme kaupungin kristityssä sydämessä, armenialaiskorttelissa Džolfâssa. Tarkoitus oli nähdä lähinnä Vânkin katedraali, mutta koimmekin aivan toisenlaisen yllätyksen. Satuimme paikalle vahingossa päivänä, jonka armenialaiset ovat valinneet muistuttamaan turkkilaisten tekemästä kansanmurhasta, josta käydään kovaa kiistelyä. Hurjan suuri armenialaisjoukko oli kerääntynyt kadulle osoittamaan mieltään kulkueessa, jonka osanottajat huusivat iskulauseita kuten: "Turkin on tunnustettava tekonsa".

Koska lähes koko armenialaisväestö osallistui mielenosoitukseen, kirkot olivat harmittavasti kaikki kiinni. Onnistuin kuitenkin mankumaan Vânkin katedraalin portilla niin uskottavasti, että pääsimme katsomaan pikaisesti kaunista sisäpihaa. Sinne oli koottu pieni näyttely lasten pyhäkoulussa piirtämiä kuvia kansanmurhasta. Lähi-idässä tuntuu aina pahalta, kun lapsille tuputetaan väkivaltaista historiaa. Nyt koululaisten piirtämät kuvat hirressä roikkuvista tai verta vuotavista esi-isistä ja verenhimoisista osmaneista muistuttivat minua usein näkemiäni palestiinalaislasten piirroksia kuoliaaksi ammutuista maanmiehistä ja ilkeistä israelilaissotilaista. Molemmissa tapauksissa lapset kohtaavat väkivaltaa tavalla, joka meidän näkökulmastamme tuntuu karmivalta.

Puhekuplia Minâbin torstaibasaarilta

2008-05-07T14:43:00.013+04:30

Minâbin kaupunki sijaitsee runsaan tunnin matkan päässä Bandar-e Abbâsista. Vierailu kannattaa ajoittaa torstaiksi, jotta pääsee ihmettelemään eläväisen ulkoilmabasaarin hymyilevää ja värikästä tunnelmaa.

"Varjossakin kauheen kuuma. Onneks on tää maski, naama helottaa ihan punasena."

"Paljon tästä kukosta kehtais pyytää? Sitä tulee kyllä kauhee ikävä..."

"Mä niin tykkään kierrättää. Tästä pahvitötsästä tulee ihan kiva hattu, ja eiköhän tästä muovinarustakin jonkun korun saa näperrettyä."

"Mä en saa ikinä mun nahistuneita yrttejä kaupaksi, kun noi yhdet tuli myymään vatikaupalla ihan tuoretta tavaraa."

"Pitäskö laskea hintoja, että saan nää kalat myytyä ennen kun ne mätänee tässä helteessä?"

"Nyt kyllä vedetään yhdet hedelmäsalaatit, kun ollaan oltu myymässä aamusta lähtien. Tuu hei niin kyykötetään tässä kärryn varjossa."

"Täytyy antaa pojalle limpsapullo, että se jaksaa katsella vierestä kun myydään näitä rättejä."

"Kiva kun naapurin mies lähti torille seuraksi. Ei näitä tulitikkupuntteja jaksaisi kaupata, ellei olisi juttuseuraa."

"Nää housut on tosi hyvät, mutta mun on pakko löytää uudet lipokkaat. Ei nää siniset sovi."

"Mihin hitsiin mä sen ostoskorini panin? Ei kun ai niin, sehän on mun pääni päällä."

"Ostetaan nää kipot yhdessä, niin saadaan tingittyä hintaa alas."

"En tajua, miten jotkut ei osta borqe-naamioo ja kolttua sävy sävyyn."

"Tule lepäämään villin banaanipuun vehmaaseen varjoon."

2008-04-19T14:18:00.016+04:30

Mies kalaostoksilla Qešmissa. Tuulitorni eli bâdgir Lâftissa.

Tuoreen avioparin haayohuone perinteisessa talossa Lâftissa.

Persianlahden tyypillisia pursia.

Lâftin kylan yleiskuvaa.

Laftilaisia sadevesikaivoja.

Mangroverameikkoaluetta ja lintu.

Kiplikonnarannalla Qešmissa.

Kikpikonnien munintapaikka. Keppien alla on komeat kasat munia!

Jannittavia kalliomudostelmia keskella Qešmin saaren keskella.

Meritahti matkatoverin kasilla.

Herkullisen varinen matkustajakotihuone Qešmissa.

Saaren yleisnakymaa.

Hormozin saarella rouva myi simpukkakoruja.

... ja toinen rouva leipoi lattyleipia kalaoljyn kanssa.

Bandar-e Abbâsista loytyi myos hindutemppeli, jota oltiin juuri restauroimassa.

Paluu Persianlahdelle

2008-04-19T13:51:00.002+04:30

Tasan kymmenen vuotta sitten olin hiljan aloittanut vuoden kestävät arabianopinnot Kuwaitin yliopiston kielikeskuksessa. Oli siis korkea aika käydä tervehtimässä Persianlahden aaltoja, tällä kertaa tosin toiselta rannalta. Mies, joka käyttää kankaisia nenäliinoja, lensi Yazdin-retken jälkeen pois, ja minä päätin kuluttaa loppuloman Etelä-Iranissa. Matkustin Bandar-e Abbâsin satamakaupunkiin, ja tunsin olevani taas aivan eri maailmassa kuin Teheranissa ja Yazdissa.

Kun saavuin Omania vastapäätä ankkuroituneen kaupungin keskustaan, minua oli vastassa näkymä, joka muodosti voimakkaan kontrastin muiden Iranissa näkemieni paikkojen kanssa. Meren ja kattojen yllä kellui valtava määrä kesää odottamassa viettäjäänsä, valtava määrä ilmaa odottamassa hengittäjäänsä; kaduilla kulki naisia paikallisissa asuissa, jotka ovat värikkyydessään aivan eri maailmasta kuin Teheranin mustat tšâdorit. Persianlahden alueen naisilla on usein harsomaiset rohkeakuosiset ja melko lyhyet tšâdorit, jotka hehkuvat herkullisissa sorbettien ja jalokivien väreissä. Alla on satiinihousut, joiden tiukat lahkeet on koristeltu kultalangalla. Teheranissa tällaisia vaatteita pitävä nainen joutuisi heti siveyspoliisin kynsiin! Kännykällä näpsäisemistäni kuvista saa jotain osviittaa.

Omalaatuisen lisänsä naisten ulkomuotoon tuovat joidenkin käyttämät melko huomiota herättävät naamiot, jotka peittävät yleensä poskipäät ja nenän. Muodot ja värit vaihtelevat muodin mukaan - tällä hetkellä näkyy paljon suorakaiteita ja punaisen sävyjä. Kankaasta, nahasta, kartongista tai jopa ohuesta metallista valmistetut maskit saavat naiset näyttämän komeilta linnuilta. Naamiokoristeen alkuperää ei tunneta, mutta joidenkin teorioiden mukaan ne ovat yksinkertaisesti aurinkosuojia, jotka laajennettiin peittämään myös nenän ja posket siksi, että Portugalin siirtomaaherruuden aikana alueella riehunut lepra pilasi monien ulkonäön.

Kosteanhelteisessä Bandar-e Abbâsissa oli mukava tehdä veneretkiä. Olin reissussa kämppäkaverini V:n kanssa, ja heti ensimmäisenä päivänä otimme moottorivenetaksin Hormozin saarelle, jossa komeilee portugalilaisten linnoitus. Sen mieleenpainuvin paikka oli osin korallikivestä tehty puoliksi maanalainen kappeli, jonka holvikaaret olivat yksinkertaisessa linjakkuudessaan silmiä hivelevän kauniit. Saarella asuu seitsemisentuhatta ihmistä, ja iranilaiseen tapaan sielläkin toimii yliopisto!

Seuraavana päivänä lähdimme Persianlahden suurimpaan saareen Qešmiin. Qešmin ja Bandar-e Abbâsin väliä pääsee kulkemaan joko moottoriveneellä (قایق, qâyeq), "linja-autoksi" kutsutulla vähän isommalla paatilla tai komeilla perinteisillä höyrylaivoilla (لنج, lendž). Saarella on leppoisa tunnelma, vaikka se verovapaana alueena pyrkii nousemaan Dubain kaltaiseksi ostosparatiisiksi.

Ensimmäisenä päivänä pestasimme Qešmissä paikallisen nuorukaisen viemään meitä moottoripyörällä vähän pääkaupungin ulkopuolelle. Vierailimme parilla keitaalla, pienessä šiialaisessa pyhiinvaelluspaikassa ja ihmeellisillä luolilla. Kelpasikin päristellä rantatietä auringonpaisteessa, kun vieressä vilisti koko ajan lähes neitseellistä hiekkarantaa. Iltaan mennessä hiukset olivat täynnä hiekkaa ja palmupuiden havinaa. Yöpaikaksi löysimme matkustajakodin flamingonpunaisen ja floridanturkoosin huoneen.

Seuraavana päivänä lähdimme kiertämään saarta autolla. Nähtävää olisi ollut kahdenkin päivän retkelle, mutta olimme päättäneet ehtiä illaksi takaisin mantereelle. Ensin kävimme tutustumassa "köyhän miehen Göremessä", veden kovertamissa kalliomuodostelmissa, joita qešmiläiset väittävät tähdenlennon putoamispaikaksi. Kohteen vieressä oleva kylä oli saanut palkinnon siisteimmästä matkailukohteesta. Iranissa on yleensäkin aika siistiä, mutta tämä kohde oli toden totta aivan tiptop. Sitten ajoimme etelärantaa pitkin kohti merikilpikonnien munintapaikkaa. Itse konnat olivat uimassa, mutta saimme kuitenkin kurkistaa paikkaan, jossa oli hiekan alla satamäärin munia hautumassa. Jos olisin Persianlahden kilpikonna, minäkin valitsisin lisääntymispaikaksi juuri sen rannan, niin kaunis se oli!

Saaren länsihäntään emme ehtineet tällä kertaa tutustua. Pitkulaisen saaren keskivaiheilla ajoimme pohjoisrannalle, jossa ihailimme ensin mangroverämeikköä. Ihmeellistä aluetta. Vedessä lilluvista kasveista ei oikein osannut sanoa, kukoistivatko ne vai mätänivätkö. Rämeikkö näytti sellaiselta, että siellä olisi pitänyt asua valtavia sammakkoyhdyskuntia, mutta näin vain kalaparvia ja ylväästi pitkien jalkojen nokassa pönöttäviä lintuja.

Rämealueen vieressä on Lâftin kylä, jonka täytyy olla yksi Iranin kauneimpia. Ja se on paljon sanottu se, sillä Iran on täynnä kauniita kyliä! Luulin jo Yazdissa nähneeni kaikkien kauneimmat tuulennappaajat eli bâdgirit (بادگیر) (lisaselvitysta englanniksi ja ranskaksi), mutta mikaan ei voi vetaa vertoja niille, joita nain Lâftissa. On vaikea kuvailla sita tunnelmaa, jonka saavat aikaan nama ihmeelliset rakennelmat kaikkien talojen katoilla - kuin ammottavia suita, joiden pienimmallekin tuulenvireelle persot kidukset viilentavat taloja kuumassa ilmastossa.

Qešmin-kierroksen jalkeen palasimme mantereelle ja kavimme seuraavana paivana Minâbin kaupungin kuuluisilla torstaimarkkinoilla...

... mutta niista lisaa ensi kerralla!

Pintoja

2008-04-16T14:48:00.009+04:30

Aina ei Iraniakaan tarvitse yrittää ymmärtää pintaa syvemmältä. Pinta voi olla kaunis!

Seinämaalaus Teheranissa: Moskeija Yazdissa:

Madrasa Yazdissa:

MAdrasa Yazdissa:

Ikkuna yazdilaisen puiston kahvilassa:

Edellisen heijastus lattiassa:

Kuvia Yazdista

2008-04-14T12:52:00.014+04:30

Vaikuttava Tšaqmâq-kompleksi (چقماق) paivalla...... ja yolla
Tama hylatty koraanikoulu oli todella kaunis. Ovi oli kiinni, mutta lahella vihanneksi myyva herrasmies naytti meille, mista paasee kiipeamaan katolle. Sielta avautuikin hienoja nakymia, ja saimme kurkistaa myos koraanikoulun sisalle, koska katto oli romahtanut.
Yazdissa on paljon tekstiiliteollisuutta. Tassa seta lennatti kangaspuissa sukkulaa hurjaa vauhtia, ja tuloksena oli varikasta kangasta.
Yazdin tyypillisimmat varit: kuulaansininen taivas ja auringon lampimaksi savyttamaa hiekan ja oljen varista seinaa.
Kuvassa nakyvat viisi tornia ovat perinteisia viilennyslaitteita, tuulennappaajia (بادگیر eli bâdgir). Yleensa niita on joka talossa yksi, mutta tassa niita on tarvittu perati viisi viilentamaan keskella olevan kupolin alla sijaitsevaa vesivarastoa.
Vanha Hammân-e khân -kylpyla on restauroitu ravintolaksi. Keskella olevassa vesialtaassa komeili haft sin -poyta. Lopputulos oli jotensakin koominen...
Sahl Ebn-e Alin huonoon kuntoon menneessa moskeijassa oli tallainen ihmeellinen taideteos. Tunnistuslaatan nakoisia koruja roikkui kehikosta. Oli oikeastaan vain hyva, ettei siihen liittynyt mitaan selitysta. Saipa itse yllattya ja ihmetella.
Samaisessa moskeijassa nappasin kuvan valosta ja varjosta.
Yazdin lahella sijaitsevassa Meibodin kaupungissa tati kutoi kangasta kasittamattoman monimutkaisilla puilla. Mita lie niisia, sukkuloita, loimia sun muita hakkyroita meni joka suuntaan. Kangas oli hienoa!
Meibodissa oli myos vanha linnoitus, joka muistutti lapsuuden leikeista hiekkakasoilla. Samantyylinen mutta huomattavasti suurempi linnoitus tuhoutui muutamia vuosia sitten Bamin maanjaristyksessa. Kauneus on katoavaista.
Retkellamme kavimme myos zarathustralaisten pyhiinvaelluspaikassa Tšaktšakissa, jossa palaa ikuinen tuli. Uljaat maisemat piti ansaita kiipeamalla jyrkkaa vuorenseinamaa ylos.
Kharanaqin historiallisessa kylassa oli huonoon kuntoon mennyt mutta sangen vaikuttava linnoitus, jossa sai kierrella aivan omassa rauhassa. Kaiken keskella oli minareetti, jonne juuri ja juuri mahtui kapuamaan sisaan. Sisempi minareetin putki heiluu samalla tavalla kuin kuuluisampi Ispahanin heiluva minareetti. Tahan kohteeseen on mahdotonta tutustua, jos on tippaakaan klaustrofobinen tai ylipainoinen...

Yazd

2008-04-12T15:05:00.001+04:30

Kirjoitan blogikirjoitustani Teheranissa, jossa sää on muutaman päivän ollut epävakainen. Tänään matalapaine puski niskan jäykäksi ja sai aikaan päänsäryn, ja ilma oli niin tiheässä sateen tuoksua, että sen haistoi sisälle asti. Tuuli toi mukanaan Teheraniin tippoja jostain kauempaa, paikasta jossa ilma on varmasti raikkaampaa.

Ilmapiiri ja maisemat ovat niin erilaiset kuin Yazdissa, että tuntuu kuin matkasta olisi vaikka kuinka kauan. Esteettinen välimatka venyttää ajallistakin ulottuvuutta. Ei siitä kuitenkaan ole kuin runsas viikko, kun minä ja mies, joka käyttää kankaisia nenäliinoja, tutustuimme satumaiseen Yazdiin, jonka vanhakaupunki on kokonaisuudessaan Unescon maailmanperintölistalla. Syystä.

Miten Yazdia voisi kuvailla? Se on avosylinen kaupunki, joka on koko ajan kertomaisillaan salaisuuden. Kujilla kierrellessä haluaa aina nähdä, mitä on seuraavan mutkan takana. Kun jostakin pääsee kiipeämään katolle, tekee koko ajan mieli kulkea talojen yläpuolella pidemmälle, jotta näkisi seuraavan sisäpihan, ja taas seuraavan. Jokaisesta ovenraosta mielii kurkistaa sisään. Kaikkia vastaantulijoita haluaa katsoa silmiin, ymmärtää mitä on heidän katseensa takana.

Autiomaan laidalla sijaitsevan kaupungin yleisväri on hiekka, mikä päästää oikeuksiinsa valon ja varjon yksityiskohdat ja siellä täällä näkyvät väripilkut. Ilma tuoksuu auringossa lämpenevälle iholle. Saven ja olkien sekoituksella rapatut ulkomuurit vaimentavat terävät äänet. Muurit ovat niin vaikuttavia, että niiden mykän läsnäolon tuntee hotellihuoneessakin, vähän kuin nukkuisi sfinksin pään sisässä. Rappaus tekee seinistä aaltoilevia, teräviä kulmia ei ole missään, ja se näkyy myös paikallisten leppoisaksi muovautuneessa luonteessa. Muistaako joku muu lukion psykologiantunneilta malumman ja taketen? Yazd on ehdottomasti malumma!

Nowruz-kuvia

2008-04-07T15:04:00.011+04:30

Solmionmyyjä Nowruz-markkinoilla Kukkakaupustelija istuu rahankeräyslippaan päällä

Kultakala hyppää vuodesta 1386 vuoteen 1387

Joulusta muistuttavia hyasintteja

Meidän seitsemän ässän pöytämme kultakaloineen ja ruohoineen. Peiliä ei vielä tässä vaiheessa ollut...

Poika myi tolpan nokassa paitoja

Pajunkissoja!

Nowruzin mustia tonttu-ukkoja

Tässä oli myynnissä rairuohomaista nowruz-heinää

Ei kultainen nouruz jää unholaan

2008-04-05T21:56:00.001+04:30

Kaksiviikkoinen uudenvuodenjuhlinta on ohi. Olen tyytyväinen, että sain nähdä Iranissa tämän vuoden suurimman juhlan. Suomalaiselle nouruz ei ole pelkkää eksotiikkaa, sillä sen vietossa on hauskalla tavalla paljon tuttuja elementtejä sekä pääsiäisperinteestä että yllättäen myös joulusta. Pääsiäisestä muistuttavat seitsemän ässän tarjottimilla sekä prikulleen rairuohon näköinen heinä että jo aiemmin mainitsemani samanu-puuro, joka on toden totta iranilainen vastine mämmille. Vehnänalkiomehun ja jauhon sekoituksesta syntyy hyvin samanlainen maltaan maku. Lisäksi joka paikassa näkyi pääsiäismunien näköisiä koristeltuja nouruz-munia ja pajunkissoja!

Hieman hämmentävää joulutunnelmaa juhlaan tuovat edellisessä kirjoituksessa kuvailemani Hadži Firuz -hahmot ja hyasintit, joiden myyjiä kadut olivat piukassa. Oli oikein viihdyttävää kuljeskella Teheranin kaduilla katsomassa, kun ihmiset valmistautuivat juhlaan ja etsivät vimmatusti sopivia lahjoja tuttaville ja sukulaisille. Teheran oli tosin vuoden 1386 viimeiset päivät tästä syystä tavallistakin ruuhkaisempi, mutta heti lomien alettua kaupunki tyhjentyi kuin taikaiskusta.

Minun nouruzin viettooni kuului - paitsi tietenkin basaarista löytämäni komeasti kimalteleva muovinen nouruz-tarjotin - lähinnä matkailua. Palasin jo Yazdin kaupungista unohtumattomalta matkalta, josta kerron kuvien kanssa vasta vähän myöhemmin, sillä lähdin heti perään Persianlahden rannalle Bandar-e Abbâsin ympäristöön tutustumaan vielä aivan erilaiseen Iranin kolkkaan. Sieltakin tulin jo Teheraniin, jossa persiantunnit alkoivat tanaan.

Kerrottavaa siis riittää - pysykää linjoilla!

IKEA ja sukaattisitruunat

2008-03-19T17:06:00.002+03:30

Befarmâid, بفرمایید - iranilaista elokuvaa, olkaa hyvät

2008-03-19T16:54:00.002+03:30

Olen jo aiemmin kertonut, että GranGangan Iranin-ahkeroinnin hedelmiä saatte maistaa ensi syksynä lukemalla Rajaa Alsanean (رجاء الصانع) kirjan Riadin tytöt (بنات الریاض) supisuomeksi. Sen kustantaa siis Atena.

Sitä odotellessa kaikki Suomessa asuvat televisionomistajat voivat syventyä Teema-kanavan esittämiin iranilaisiin elokuviin. Minä sain mieluisaksi tehtäväkseni suomentaa kaksi Dža'far Panahin (جعفر پناهی) vaikuttavaa elokuvaa: Peili (آینه) esitetään 3.4.2008, ja Loputon kierre (دایره) esitetaan 10.4.2008.

Peili on odottamattoman hätkähdyttävällä tavalla faktan ja fiktion rajamailla liikkuva elokuva, joka kannattaa katsoa jo yksin pääroolissa olevan lapsinäyttelijän huikean suorituksen takia. Loputon kierre kouraisi syvältä, kun suomensin sitä. Elokuva soljuu koskettavasta kohtalosta toiseen ensin huomaamattomasti, ja vasta lopussa katsoja jää oman onnettomuutensa nojaan miettimään, miten elokuvan kaikille naisille lopulta kävi. Suosittelen molempia lämpimästi!

* * *

Panu kyseli jokin aika sitten ranskasta persiaan lainatuista sanoista. Ennen islamilaista vallankumousta ranska oli Iranissa ylimystön ensimmäinen vieras kieli, ja persia sai siitä paljon vaikutteita. Nykyään sanat lainataan yleismaailmallisen trendin mukaan englannista, ja ranskalaislainat alkavat hiljalleen jäädä hieman vanhanaikaisiksi. Vähän sama ilmiö taitaa olla menossa turkissakin, jossa ranskasta on lainattu muutenkin enemmän.

Sven Laakso taas tiedusteli, mikä on GranGangan ideologia. En oikein tiedä, mitä vastaisin. Olen kertonut Iranoia-blogissa mm. oliiveista, Dorna Burgereista, kaupungeista, opiskelusta, teestä, munakkaista, autojen tööttäilystä, pyhiinvaeltajista, silloista, puutarhoista, väreistä, tšadoreista, kielistä, Riadin tytöistä, elokuvista, happomarjoista ja Teletappi-vasaroista. En millään keksinyt, mihin ideologiaan voisin sievästi paketoida kaiken tämän.

* * *

Pari pikkujuttua viela. Olen ihastunut sukaattisitruunahilloon! Naita ihmeellisia mohkyrahedelmia on ilmestynyt nyt hedelmakauppaankin, ja ihailen niita joka paiva. Ne nayttavat jotenkin samanaikaisesti ahdistuneilta ja rempseilta.

Pari viikkoa sitten kuljin eraan lehtikioskin ohitse, ja Suomessa lukemaan oppinut silmani oli havaitsevinaan tuttuja pisteita a-kirjainten paalla. Aivan - kioskissa oli myynnissa Suomen IKEA-luetteloita! Kaikkeen sita tormaakin!

Naista kahdesta ilmiosta kuvat viela seuraavaan satsiin, ja sitten pidan vahan aikaa suuni tukossa!

Rätinää ja pauketta Teheranissa!

2008-03-19T16:29:00.000+03:30

Tämänkertainen otsikko ei liity mihinkään Lähi-idän levottomuuksiin vaan täkäläiseen uuteen vuoteen. Vuosi 1386 vetelee viimeisiään, ja Iranissa vietetään vuoden suurinta juhlaa, jonka juuret ovat tukevasti esi-islamilaisessa mullassa. Islamilainen vallankumous yritti kitkeä vuosituhansia jatkuneita zarathustralaisia valonpalvontaperinteitä, mutta islam on Iranissa niin nuori ilmiö, ettei se onnistunut syrjäyttämään kansan rakkaimpia perinteitä.

Eilen tiistaina täällä vietettiin vuoden viimeistä keskiviikkoa (kyllä, se on Iranissa mahdollista). Juhla on nimeltään چاهرشنبه سوری, ja perinteisesti siihen liittyy kaikenlaisia tulirituaaleja. Iranilaiset hyppivät ulos sytytettyjen nuotioiden ylitse ja huutavat tulelle: "Hehku sinulta minulle, kelmeys minulta sinulle!" Kun liekit on sammutettu, naiset lähtevät kadulle kuuntelemaan ohikulkijoiden puheista kantautuvia sanoja ja etsivät niistä ennusmerkkejä. Tämän tavan nimi on kuuloennustus eli fâlguš, فالگوش. Viime vuosikymmeninä tulijuhla on kuitenkin alkanut saada aika hurjia ilmenemismuotoja, kun mukaan kuvaan ovat astuneet ilotulitteet. Viranomaiset yrittävät estää niiden holtitonta käyttöä, joka, niin kuin uutena vuotena Suomessakin, vammauttaa joka vuosi muutamia juhlijoita. Rätinä ja pauke oli Teheranissa melkoinen koko yön!

Ennen vuoden vaihtumista siellä täällä, erityisesti makeiskaupoissa, on näkynyt myös hauskoja hymyileviä olentoja, joita voisi luonnehtia suunnilleen edesmenneen lakupekan ja tontun risteytykseksi. Tämän mustanaamaisen ja punahiippaisen epelin nimi on Hadži Firuz, ja se kuvastaa kevään tuloa ja talven kahleista vapautumista.

Kunhan töiltäni ehdin, aion hankkia myös Seitsemän Ässän Tarjottimen (هفت سین, haft sin), joka kuuluu myös täkäläiseen uuden vuoden perinteeseen. Kaikkialla myydään tarjottimia, jolla on kynttilä ja peili (ja mahdollisesti kultakala) sekä seitsemän pientä kuppia. Jokaisessa astiassa on jotain s:llä alkavaa: sruohoa (سبز, sabz), somenaa (سیب, sib), svalkosipulia (سیر, sir), setikkaa (سرکه, serke), skolikko (سکه, sekke), sumakkia (سماق, somâq) sekä svehnänorasmehusta ja sjauhosta valmistettua stahnaa (سمنو, samanu).

Kyllä tällä jo pitäisi saada vuosi vaihtumaan! Persiantunneilta on lomaa pari viikkoa, ja minä lähden käymään ainakin Yazdissa. Seurakseni saan miehen, joka käyttää kankaisia nenäliinoja.

Retkellä Gilânissa - 3

2008-03-18T18:31:00.001+03:30

Toisen yön jälkeen oli aika jättää hyvästit Lâhidžânissa vuokraamallemme talolle ja niille retkeläisille, jotka kiireisempinä lähtivät jo kohti Teherania. Me toinen autollinen päätimme käyttää viimeisen vapaapäivän aivan iltamyöhään asti ja suuntasimme kokan kohti Bandar-e Anzaliin ennen ajomatkaa Teheraniin.

Bandar-e Anzali on Iranin tärkein satamakaupunki Kaspianmeren rannalla. Lonely Planetin Iran-oppaan mukaan kaupunki ei välttämättä ole ollenkaan käymisen arvoinen, mutta meille se näytti oikein miellyttävät kasvot. Vetonaulana Bandar-e Anzalissa on laguuni, jonne paikalliset matkailuyrittäjät vievät vieraita veneajeluille. Mekin investoimme kolmen vartin veneretkeen, jonka aikana näimme sekä luontoa (aavemaista ruoistoa, haikaroita, haukkoja) että teollisuutta (kauniita kontteja, nostureita, laivoja). Eräältä kalastajalta ostimme vielä tuliaisiksi takuulla tuoretta kalaa, joka taisi vähän nytkiä vielä Teheraniin asti päästyämmekin.

Satamakaupungin viehättävin anti ainakin minulle oli kuitenkin sen vilkas tori. Kauniit paikalliset ihmiset myivät huikeita herkkuja: oliiveja kaikissa mahdollisissa muodoissa, suolaveteen säilöttyjä hedelmiä, juustoja, makeaa rusinaleipää, valkosipulia tuoreena ja säilöttynä, munia, pähkinöitä ja tietysti kalaa. Muutama kalastaja tuli kuiskimaan, että tarjolla olisi myös kaviaaria. Kaspianmeren kuuluisien kaviaarisampien pyynti on hyvin tarkkaan säännösteltyä, mutta musta pörssi näemmä toimii. Jos oikein muistan, 150 gramma olisi maksanut 100 euroa. En ostanut, ja jos joskus ostaisinkin, otan vain virallisten kanavien kautta, etten tulisi tukeneeksi laitonta pyyntiä, joka uhkaa romahduttaa kituliaan sampikannan.

Kaikkea muuta tulinkin sitten ostaneeksi, ja nyt Teheranissa onkin kelvannut, kun hyviä oliiveja, juustoa ja etikkasäilöttyä valkosipulia on toistaiseksi vielä riittänyt jääkaapissa!

Bandar-e Anzalissa oli myös kauniita rakennuksia, joiden tyylissä oli jotain kolonialistista. Häkellyttävimpiä oli entinen oikeustalo, jonka koko pahasti rapistunut julkisivu oli hienon luontoaiheisen stukkokoristelun peitossa. Nyt sen alakerrassa toimi kaikkea kategorisointia uhmaava rihkamakauppa, jossa myytiin mm. perinteisiä kaislamattoja, Zippo-sytkäreitä, riikinkukonsulkia, simpukkakoristeltuja peilejä, tuulikelloja, perhoskokoelmia ja puhallettavia Teletappi-vasaroita. Tiedän täsmälleen, kenelle tuo viimeksi mainittu olisi pitänyt ostaa lahjaksi, mutta kädet olivat jo täynnä toriostoksia...

Lisaa kuvia Gilanista

2008-03-17T14:24:00.013+03:30

Kalle pâtše -aamiainenSafarimaisia maisemia matkalla Qazvinista Raštiin.
Oliivikaupoilla
Tarjolla erilaisia oliiveja, sailottyja valkosipuleja ja oljyja.
Oliiviponikoiden alla oli myynnissa myos veikeita possu(?)patsaita.
Lahikuva oliivilaareista, joista sai maistella mielin maarin...
Oliivikauppoja oli matkan varrella ritirinnan.
Ujo pikkutytto myi aitinsa kanssa munia. Kuvaan paasi myos huivini.
Raštin kalatorilla kavi kova kuhina.
Tarjolla oli myos mielenkiintoista punaista hapankalaa, jota en paassyt talla kertaa maistamaan.
Tama kala oli eraanlaista sardiinia. Persiaksi kilka (کیلکا).
Kuka pystyy vastustamaan kaikkea nain hienoa haahorhellysta Raštin torilta?

Kuvia Gilanista 1 + 2

2008-03-16T18:02:00.013+03:30

Mallinukkekin oli tuhansien iranilaisten tapaan käynyt nenäleikkauksessa.Vesiputous Lâhidžânissa

Ilmapalloja, hämähäkkimiehiä, joulupukkeja ja lentokoneita sulassa sovussa

Deilamânin kyläkauppa Supermarket Ali. Edustalla näkyy samanlaiset villasukat kuin minä ostin Gilân-muorilta.

Gilân-rouva hääräämässä keittiössä

... ja siivoamassa jälkiämme.

Gilân-rouva oli koristellut kahvitupana toimivaa asuntoaan koirapatsaalla ja tekokukilla

Kahvitupa Neljä vuodenaikaa ulkoapäin

Auringonlaskua vuorilla

Vuoristomaisemia

Retkellä Gilânissa - 2

2008-03-16T17:24:00.001+03:30

Nukuttuamme ensimmäisen yön siskonpetissä lähdimme porukalla kiertämään lähiseutuja. Ensin jaloittelimme Lâhidžânin keskustan kävelykadulla. Säät suosivat meitä, sillä Gilân on tunnettua jatkuvista sateista, jotka tekevät alueesta suositun matkakohteen muualla asuville iranilaisille, jotka etenkin kesällä janoavat raikasta ilmaa. Söimme eskimo-nimisiä happamia kotitekoisia mehujäitä, joita Lâhidžânissa syödään suolan ja mausteseoksen kanssa ja pelleilimme urheilupuistossa. Iranin kaupunkien lukuisissa puistoissa on usein yksi alue valjastettu urheilukäyttöön. Siellä on jos jonkinlaista rekkiä, kiipeilytelinettä, hiihtolaitetta, kuntopyörää ja vimpainta. Turistien mielestä on aina jostain syystä huvittavaa, kun värikkääksi maalatuissa telineissä on usein kuntoilemassa myös huivipäisiä naisia.

Roskaruokalounaan jälkeen lähdimme ajelemaan vuoristoisia teitä ylös kohti kyliä, joista lumi ei ollut vielä sulanut pois. Kylmää pelkäämättömät iranilaiset levittelivät piknikliinoja pälvien kohdalle. Kauniit maisemat johdattelivat meidät Deilamânin kylään (دیلمان). Itsessään kylä oli unelias ja vähän väritön paikka, mutta se kätki sisäänsä jalokiven: Gilân-muorin.

Vuoristoilma oli saanut laumamme nälkäiseksi, joten parkkeerasimme autot raitin pieleen ja jalkauduimme etsimään välipalaa. Erään tönön seinään oli kirjoitettu kauniisti "Kahvihuone Neljä vuodenaikaa" (قهوه خانه چهار فصل, qahvekhâne tšahâr fasl). Sisään vain! Kerosiinintuoksuisessa kamarissa meidät otti vastaan paikan ehtoisasti hymyileväinen omistaja, leskirouva Gilân. Kysyimme, mitä hänellä olisi tarjota muonittamaan seurueemme. Meillä oli onnea: muori oli juuri tehnyt muutaman uunillisen leipää, ja kanatkin olivat olleet ahkeria. Tarjolla olisi siis nimrua (نیمرو) eli paistettua munaa ja leipää. Me istuimme lattialle, ja Gilân-rouva alkoi häärätä vieressämme. Kattila kaasuliekille, komeat munat raks rikki, pari haarukan pyöräytystä. Kohta keskellämme lattialla oli höyryävä kattilallinen sopivan vetelää munakokkelia ja kasa leipää. Hyökkäsimme niiden kimppuun. Siitä ei eväs parane! Keltuaiset olivat komean värisiä, pieniä aurinkoja.

Palanpainikkeeksi juodun paikallisen teen jälkeen olisi tehnyt mennä mieli halaamaan muoria kiitokseksi elämyksestä, joka oli tosiaan kaikkien neljän vuodenajan arvoinen. Kaiken lisäksi ehtiväinen mamma oli luppoaikoinaan kutoa luikauttanut komean kasan villasukkia ja -töppösiä. Semmoisethan piti tietysti vielä ostaa mukaan.

Lupasin viime kerralla kirjoittaa tähän kakkososaan myös veneretkestä laguunille, mutta sepäs jääkin seuraavaan kertaan. Sen sijaan panen tähän samaan syssyyn näihin kahteen ensimmäisen Gilân-kirjoitukseen liittyviä kuvia.

Retkellä Gilanissa - 1

2008-03-12T15:21:00.000+03:30

Iranin islamilaisessa tasavallassa on sama hyvä puoli kuin katolisessa Espanjassa: kaiken maailman pyhäpäiviä on harva se viikko. Viimeisen niistä osui täällä sopivasti lauantaille, joten saimme pitkän viikonlopun (to - la). Tutut teheranilaisnuoret olivat päättäneet järjestää retken Raštin (رشت) seudulle lähelle Kaspianmeren rantaa ja kysyivät, haluaisinko mukaan. Vaikka käännöstöiden deadlinet hengittävät niskaan, päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni vaihtaakseni vähän maisemia.

Lähdimme Teheranista epäinhimilliseen aamuneljän aikaan kohti Teheranin esikaupunkialuetta Karadžia (كرج) ja Qazvinia (قزوين). Matkalla söimme perinteisen iranilaisaamiaisen eli kalle pâtše -annoksen (كله پاچه). Nimi on suomeksi 'jalka ja pää', ja siinä on sananmukaisesti lampaan päätä ja sorkkia. Ruokalajia tarjoillaan erityisissä pienissä kalle pâtše -ravintoloissa, ja sitä syödään eritoten aamiaiseksi. Ensin hörpitään kuuma rasvainen liemi leivän kanssa, jonka jälkeen keittäjä tuo pöytään lihalautaset. Pään ja sorkkien alueen lihahan on mahtavan mureaa, ja sitruunan ja suolan kanssa tämä ruoka on parhaimmillaan todellinen nautinto. Sillä jaksaa varmasti lounasaikaan ja ylikin!

Raštiin saavuttuamme kävimme torilla ostamassa illaksi Kaspianmereen johtavissa joissa elävää kalaa, jota paikalliset kutsuvat vain nimellä ماهی سفید, mâhi-e sefid eli 'valkoinen kala'. En tunnistanut, mitä meikäläistä kalaa se eniten muistuttaisi. Kalat ja tykötarpeet pussissa ajoimme Lâhidžanin (لاهیجان) sievään kaupunkiin, josta vuokrasimme koko porukalle talon kahdeksi yöksi. Ennen kalaillallisen kokkaamista kiertelimme kaupungilla, jossa oli yllättävän nuorekasta ja trendikästä väkeä liikkeellä katujen täydeltä. Tässä osassa Irania eli Gilânissa (گیلان) tunnelma on vähän kuin Balkanilla, Baltian maissa tai Turkissa: sellaista jossa uneliaisuus ja virkeys elävät käsi kädessä. Vaaleahiuksisia ja sini- tai vihreäsilmäisiä ihmisiä on paljon, ja yleisvaikutelma on ehkä välittömämpi kuin kiireisessä Teheranissa tai sen lähiympäristön uskonnollisissa kaupungeissa.

Olen blogissa puhunut Teheranin harmaudesta, Ispahanin sinisen sävyistä, Kašanin hiekan ja kuivakukkien väreistä sekä Širazin kivipinnoista, jotka heijastavat pastellisävyjä. Gilanin alueen hallitsevin väri on ehdottomasti vihreä. Sen eri sävyjä on vedessä, kaikkialla rehottavissa sipulikasveissa, oliiveissa, teepensaissa (näitä kolmea tuotetta jalostetaan Gilanissa koko Iranin tarpeiksi), havupuissa, riisipelloilla, yrteissä, vastaantulijoiden silmissä. Tuntuu kuin kaikesta tästä klorofyllistä ilmakin olisi hieman vihertävä.

Illalla söimme itsemme soikeiksi kaikista paikallisista herkuista. Kala paikallisten yrttien kanssa oli taivaallista. Niiden kaveriksi olimme ostaneet tietysti oliiveja ja aivan mahtavaa paikallista keksintöä: hapansäilöttyä valkosipulia. Kynsilaukat myydään balsamiviinietikan värisessä liemessä, jossa niitä on säilötty viitisenkin vuotta. Kynnet riisuutuvat kainostelematta kalvonsa sisältä ja rouskuvat kivasti suussa. Ensimmäisen maistettuaan tietää, että niihin tulee himo. Onneksi niitä kuulemma saa jostain Teheranistakin!

Loppuilta kului tunnelmassa, jota ranskaksi kuvailisin ilmaisulla bon enfant: jutustelua, yhteislaulua, seuraleikkejä. En halua heittäytyä saarnaamaan, enkä edes ole mikään raivoraitis siveyden sipuli itsekään, mutta en voinut olla ajattelematta, miten mukavaa on, että Iranissa saa matkustaa menevässä ja iloluontoisessa nuorisoseurueessa ilman, että kuvioon kuuluu suunnitelmallista ja humalahakuista juomista. Euroopassa ja eritoten Skandinaviassa sellainen olisi varsin epätodennäköistä muussa kuin sellaisessa seurassa, jossa en taas viihtyisi ideologisesti.

Seuraavassa artikkelissa kerron hilpeän muorin munakkaasta ja veneretkestä laguunille.

Matkaraporttia odotellessa

2008-03-09T14:12:00.002+03:30

Palasin eilen pikaiselta retkelta Gilanissa Kaspianmeren tuntumassa. Kunhan kerkian, kirjoitan siita vahan raporttia ja lahetan aimo kasan kuvia tanne Iranoiaan. Sita ennen kuitenkin lyhyet vastaukset parin lukijan kysymykseen.

Domi kysyi: Joissakin kuvassa näkyvissä autoissa on leveä raita (kulkee auton läpi pituussuunnassa). Onko sillä erityismerkitys?

GranGanga vastaa: Raita tarkoittaa sita, etta kyseinen auto on taksi. Takseja kaytetaan taalla hyvin paljon, ja niita on monenlaista sorttia: savari on edullinen ryhmataksi, joka lahtee kulkemaan tiettya reittia sitten, kun matkustajia on tarpeeksi; darbast (kirjaimellisesti 'ovi kiinni') on kadulta hihkaistu kalliimpi yksityistaksi, joka vie minne pyydetaan; âžâns on taksifirman auto, joka kaydaan tilaamassa toimistosta. Naiden lisaksi varsinkin ruuhkapaivina moni yksityisautoilija toimii epavirallisesti taksikuskina. Kun haluaa menna paikkaan X, taytyy asettua sopivan tien varteen, odottaa, etta kohdalle sattuu etuikkunaa raollaan pitava auto ja huutaa kuskille, minne on menossa. Kuljettaja sitten pysahtyy, jos paikka osuu hanen reitilleen. Varsinkin talvella, kun ikkunaa on liian kylma pitaa raollaan, kaytetaan kasimerkkeja. Alaspain osoittavan etusormen pyoraytys tarkoittaa, etta on menossa seuraavaan liikenneympyraan, ja kammenen heilautuksella voi osoittaa, minne suuntaan haluaisi autokyytinsa kaantyvan. Kyyti loytyy kylla aina!

Rita kysyi: Voitko antaa joitakin iranilaisten laulajien nimiä joita voisin etsiä YouTubesta?

GranGanga vastaa: Yksi, josta olen tosi paljon tykannyt, on Mohsen Namjoo. Yksi hanen albumeistaan on virallisessa myynnissa Iranissa, ja YouTubesta loytyy varmasti lisaa. Perinteisempaa mutta hyvin uutta luovaa linjaa edustaa taas Hosein Alizade, jonka musiikista nautin tosi paljon. Shajarian on muusikoista nimekkaimpia. Varmaan naiden nimien avulla paasee jo eteenpain etsinnoissa! Toivottavasti jotain kivaa loytyy.

Teheranin poika - kevättä ilmassa

2008-03-02T18:05:00.001+03:30

Uskomaton ajatus, että vielä kuukausi sitten täällä oli niin kylmä, ettei ikkunasta tarjennut katsella maisemia, kun jäätävät boforit tunkeutuivat joka raosta sisään. Nyt lämmityslaitteen säätönupin nuoli on kierretty kaakosta koilliseen, ja iltapäivisin on joskus niin kuuma, että pitää alkaa availla ikkunoita. Kohta voi viedä trenssin pesulaan, kun ulkona pärjää kyllä pikkutakillakin, jos laittaa neuleen alle. Kaulahuivit ovat väistyneet katukuvasta, ja T-paidassakin kulkevat jo ainakin ne pojat, joilla on kovin kiire esitellä lihaksiaan.

Valiasr-kadun sadat plataanit alkavat varmasti kohta lehtiä. Kuuleekohan sen oikein sitten, kun silmut ryöpsäyttävät lehdet esille?

Teheranin vuodenaikojen vaihtelussa minulla on ollut jatkuvasti seurana neljä saudiarabialaista tyttöä: Gamra, Lamis, Michelle ja Sadim. Olen nimittäin käyttänyt suuren osan ajastani täällä suomentamalla Rajaa Alsanean (Raja' al-Sani', رجاء الصانع) romaania Riadin tytöt (بنات الرياض, Banat al-Riyad), joka ilmestyy näillä näkymin Suomessa syksyllä, kiitos Atena Kustannuksen. Voisi kuvitella, että on jotenkin vinksahtanutta opiskella farsia samalla kun kääntää arabiankielistä kirjaa ja eläytyä Saudi-Arabian oloihin samalla kun tutustuu Iraniin. Maantieteellis-kielellis-kulttuurinen epäsuhta on kuitenkin osoittautunut ehtymättömäksi innoituksen lähteeksi ja kiinnostavaksi vertailutilanteeksi.

Vaikka Iran on hyvin erilainen kuin arabimaat, joissakin asioissa romaanin tapahtumat ovat jännittävällä tavalla seurailleet Teheranissa kokemaani todellisuutta. Molemmissa maissa on vallalla perinne, joka yhä hyvin pitkälle sanelee nuorten käyttäytymisen mutta joka väistämättä alkaa rakoilla joutuessaan vastatusten länsimaisen rahan mukanaan tuoman elämäntyylin kanssa.

Riadin tytöt ei ole mikään kipeä tilitys arabinuorista perinteen puristavissa kengissä vaan kepeän jutustelevaan tyyliin kirjoitettu konstailematon kertomus neljästä nuoresta, joiden tarinoiden perusteella voi tehdä tai sitten olla tekemättä yleisluontoisempiakin johtopäätöksiä Saudi-Arabiasta. Kirja käsittelee välillä vakavia aiheita ja heittäytyy välillä suoranaiseksi hömpäksi. Lienee ihan tervetullutta lisäkuvakulmaa totisiin käsityksiimme tästä maailmankolkasta.

Jos innostutte syksyllä hankkimaan ja lukemaan kirjan, oman pienen lisänsä lukukokemukseen saattaa tuoda se, että tiedätte, että sen on Iranin ihailun ja Iranoia-kirjoitusten lomassa suomentanut

GranGanga

Näkymä ikkunassa

2008-03-01T13:12:00.003+03:30

Tässä on näkymä kotini ikkunasta. Vuoret näkyvät kerrankin hyvin, mutta näin ennen vuoden suurinta juhlaa Nouruzia liikenneruuhkat ovat sensorttiset, että taitaa Alborzin vuorijono kohta taas kietoutua saastevaippaansa...

Tuulen viemää

2008-02-25T14:43:00.002+03:30

Parin lupaavan keväisen päivän jälkeen kylmä palasi ryminällä, kun jostain Keski-Aasian aroilta alkoi puhaltaa pureva myrskytuuli. Kahden vuorokauden ajan kotona kuului huolestuttavia ääniä, kun naapurirakennusten peltikatot panivat puhurille kampoihin ja ikkunalaseihin lenteli jos jonkinlaista rikkaa ja roskaa. Kaveri Kuwaitista meilaili, että siellä on ollut pahimmat hiekkamyrskyt vuosiin. Meitä yhdistää tuuli.

Vähän kuin tuuli puhaltaisi nykyhetkestä Persianlahden yli kymmenen vuoden takaiseen elämääni. Kymmenen vuotta sitten asuin vuoden Kuwaitissa, kun opiskelin sikäläisessä yliopistossa arabiaa. Nyt olen Iranissa ja opiskelen persiaa. Nämä eivät näyttäisi siis ainakaan olevan niitä paljonpuhuttuja muutoksen tuulia, joiden väitetään puhaltavan siellä täällä.

Vaikka ilmavirta hetkellisesti laski ikävästi lämpötilaa, se tuntuu puhdistaneen Teherania, joka on maailman pahiten saastuneita suurkaupunkeja. Kaupungin pohjoinen kruunu, lumihuippuinen Alborz-vuoristo, piiloutuu usein katseilta verhoutumalla kellervään savusumutšadoriin, mutta puhurien jälkeen se on näkynyt selväpiirteisenä monen päivän ajan. Vietävän kaunista! Yliopistolla näen vuoret myös uuden luokkahuoneen ikkunasta. Katseeni hakeutuisi rinteille koko ajan, ellei persianopiskelu olisi niin mielenkiintoista.

P.S. Kiitos kommentoijille, ja erityisesti Iranoian blogiinsa linkittäneille Ritalle ja ebrufinille sekä e-ilopillerin minulle lähettäneelle Yskän saa, kun yksin makaa -bloggaajalle!

Kommenteista

2008-02-25T14:37:00.001+03:30

Nightvision kertoi olevansa kiinnostunut muslimimaista mutta vierastavansa matkustamista Lähi-itään. On totta, että naisella on Iranissa enemmän mielessä pidettävää kuin meillä miehillä. Toisaalta iranilaiseen pukeutumiskoodiin on aika helppo mukautua lisäämällä aivan tavallisiin länsimaalaisiin vaatteisiinsa muutaman strategisen asusteen (lähinnä huivin ja tunikan). Minusta olisi harmi jättää Iran näkemättä ja kokematta vain siksi, että joutuu matkan ajaksi hieman muokkaamaan pukeutumistaan ja käyttäytymistään. Ja jos huivinkäyttö tuntuu mahdottomalta niellä, voi Iranin sijaan käydä arabimaissa, joista vain Saudi-Arabiassa länsimaalaistenkin pitää pääsääntöisesti käyttää huivia. Arabimaista suosittelen lämpimimmin Syyriaa, jossa olen oleskellut paljon opiskelemassa ja työskentelemässä.

Hannele taas huhuili paratiisistaan, että miksi tšador-kulkueen naiset kutsuvat vaatettaan juuri suojaksi. Lähi-idän ajattelu on sikäli ikävän alentavaa miehiä kohtaan, että miesten katsotaan usein olevan lähtökohtaisesti viettiensä armoilla läähättäviä elukoita, joiden itsekontrolli on suoraan verrannollinen naisten hameenhelman pituuteen. Tšador on siis ensisijaisesti suoja miehiä vastaan. Käytännössä se on myös suoja toisia naisia vastaan, sillä suurin osa tšadorien kannattajista taitaa kuitenkin olla naisia, ja vähemmän peittävästi pukeutuva saattaa saada usein huonoa palautetta juuri toisilta naisilta.

Tässä samassa ajattelumatriisissa mies tarvitsee vähemmän suojaa. Ei sovi kuitenkaan unohtaa, että hijab, islamilainen pukeutumissäännöstö erilaisine tulkintoineen, koskee myös miehiä. Miehillä navan ja polvien välinen alue tulee pitää peitossa kaikilta muilta paitsi lähimmiltä perheenjäseniltä. Iranissa hihattomassa paidassa tai shortseissa näyttäytyminen julkisilla paikoilla toisi ongelmia siveyspoliisin kanssa myös miehille.

Tšadoreista

2008-02-21T22:23:00.000+03:30

Alempana on kuvia jokin aika sitten yliopistolla järjestetystä tšadorin kannattajien kulkueesta. Satuin katselemaan viidennen kerroksen ikkunasta perjantaiksi hiljentynyttä 16 Azar -katua, kotikatuani. Harmaalle asfaltille ilmestyi ensin kaksi ja kolme mustaa läikkää, sitten kymmeniä, ja lopulta harmaata ei näkynyt väleistä enää ollenkaan. Kuin pölyinen katu olisi kastunut sateesta. Lähdin ulos katsomaan. Mustan kangasmeren joukosta loisti sadoittain hymyileviä, kikattelevia tai haaveilevampia kasvoja, naisellista tähtisumua.

Tšador on yleensä musta mutta joskus muunkin värinen lakanamainen kangas, johon useimmat iranilaiset naiset kietoutuvat liikkuessaan ulkona ja rukoillessaan. Siinä ei ole mitään kiinnitysmekanismeja, vaan liehuvaa kangaskaistaletta pidetään edestä kiinni hampailla ja käsillä. Päähuivissa se voi olla kiinni pinneillä. Joskus tuntuu uskomattomalta, miten naiset osaavat kulkea tuulisessakin säässä tšadorissa, jonka alla vieläpä kulkevat vaikka mitkä kantamukset.

Tšadorit voivat näyttää päällepäin kaikki samanlaisilta, mutta materiaaleissa, väreissä ja mustankin sävyissä on lopulta suuria eroja. Lisäksi sitä voi käyttää kaikenlaisten vaatteiden kanssa. Nuorilla on alla usein farkut, tennarit ja pitkä takki tai kesällä tunika. Päähuivi näkyy yleensä tšadorin reunan alta. Pakollinen asuste se on vain moskeijoissa ja muissa uskonnollisissa paikoissa.

Vaatteen nimi, چادر, tšâdor, tarkoittaa 'telttaa'. Iran on siis kuin valtava leirintäalue! Kiinnostavaa on pohtia sitä, millaisilla vaarnoilla nämä teltat ovat kiinni ja millaisessa maaperässä. Se harhaluulo länsimaalaisten on ainakin hyvä karistaa mielestään, että tilaisuuden tullen suurin osa täkäläisistä naisista panisi tšadorinsa naftaliiniin. Jos huivipakko yhtäkkiä Iranissa toteutettaisiin, ehdoton valtaosa jatkaisi päänsä peittämistä. Teheranin katukuva kyllä muuttuisi, sillä suurin osa huivipakon vastustajista asuu juuri täällä.

Tšadoreista

2008-02-21T22:05:00.001+03:30

Kuvia tšadorkulkueesta

2008-02-21T21:28:00.004+03:30

Teksti: Islamilainen pukeutuminen on suoja eikä rajoite. Teksti: Tšador on islamilaisista asuista parhain

Näkymä ikkunastani

Thèse, antithèse, foutaise

2008-02-17T15:35:00.001+03:30

Iran ei koskaan lakkaa yllättämästä. Heti vallankumouksen vuosijuhlan jälkeisellä viikolla olin kävelemässä elokuviin katsomaan uutta iranilaista leffaa همون و دریا, Hamun o Darya eli 'Hamun ja Darya' (kahdesta nuoresta kertova rakkaustarina, johon sisältyi huvittavan anakronistinen urotyöteema, todella kaunista värimaailmaa ja koskettavia maisemia). Juuri ennen kuin käännyin Vali-e Asr -aukiolle, huomasin erään kulttuurikeskuksen seinässä julisteita, joista minuun katsoi tutunoloinen pikkutyttö. Se oli mustavalkoinen Marjane Satrapi piirroselokuvasta Persepolis!

Persepolis-animaatio on toki ollut saatavissa farsiksi tekstitettynä lukuisista Teheranin elokuva- ja musiikkikaupoista, mutta tuntui uskomattomalta, että tämä Iraniin kriittisestikin suhtautuva animaatio esitettäisiin virallisesti ja luvan kanssa valtion subventoimassa kulttuurikeskuksessa. Ohjelmaan sisältyi peräti virallinen kritiikki ja yleisökeskustelu.

Näimme rainasta tietysti sensuroidun version, mutta aivan pilalle leikelty se ei ollut. Satrapin teoksen pääteemat tulivat kyllä hyvin esille. Minä nautin esityksestä täysin rinnoin (mm. Danielle Darrieux'n ääni isoäidillä oli todella herkullinen), mutta erityisen mielenkiintoista oli seurata yleisön reaktioita näytöksen aikana ja sen jälkeen. Persepoliksen hersyvä huumori tarttui nuoreen yleisöön, ja vakavampien hetkien aikana katsomon lattia tuntui notkuvan hiljaisuuden painosta.

Itse animaation jatkeeksi kulttuuriministeriö oli katsonut parhaaksi toteuttaa lyhyen "dokumentin" Iranin-vastaisten elokuvien historiasta. Persepolis luettiin siinä kuuluvaksi samaan sarjaan kuin 300, Lastani ette saa ja liuta muita keskinkertaisuuksia. Pätkässä valotettiin myös viranomaisten näkökulmaa Satrapin henkilöön: hänet esiteltiin väljämoraalisena ja - hui kauhistus - eronneena naisena, joka suhtautuu vihamielisesti kaikkiin uskontoihin. Tällä hetkellä koko yleisö pomppasi pystyyn kuin yhteisestä käskystä ja marssi salista ulos. Valuakseen takaisin vasta kuulemaan virallista kritiikkiä.

Virallinen kritiikki kesti parikymmentä minuuttia. Sinä aikana virkamies osoitti suurta taitoa asetella sanansa niin, ettei olisi joutunut yleisön silmissä naurunalaisen lisäksi halveksittavaksi, samalla kun kuitenkin puhui teoksesta tarpeeksi vähättelevään sävyyn miellyttääkseen eturivissä istuvia viranomaisia. Minä jouduin kyllä keskittymään aivan äärimmilleni, että olisin pystynyt edes jotenkin seuraamaan hänen kapulakielistä farsiaan. Pääpointti oli kuitenkin se, että Persepolis maalaa Iranista aivan liian synkän kuvan eikä mitenkään voi edustaa iranilaisten kokemuksia yleensä, koska tekijä kuuluu erikoislaatuiseen aatelissukuun (mikä pitää osin paikkaansa).

Virallisen puheenvuoron jälkeen yleisö sai kommentoida. Ensimmäinen puheenvuoro valitti, että elokuvan kritiikki oli arvoton jo siksi, ettei tilaisuudessa näytetty teosta kokonaan vaan sensuroituna. Kriitikko vastasi vakuuttelemalla, että animaatiosta oli nipsitty pois vain muutamia vulgaareimpia ilmauksia ja kohtauksia ja että poistot eivät voisi vaikuttaa kokonaiskuvan muodostamiseen. No, se ei nyt kyllä pitänyt ollenkaan paikkaansa.

Seuraavat puheenvuorot moittivat virallista kriitikkoa järjestään sitä, että oli väittänyt, ettei elokuva voisi mitenkään edustaa tavallisia iranilaisia. Nuoret katsojat vakuuttivat samastuneensa henkilöihin täysin rinnoin ja kokeneensa, että elokuva olisi aivan hyvin voinut kertoa heidän omasta elämästään. Virkamies ei oikein osannut tehdä muuta kuin inttää vastaan.

Näistä lähtökohdista keskustelun oli tietysti mahdotonta jatkua kovin hedelmällisenä, mutta tilaisuus herätti GranGangassa ja varmasti kaikissa muissakin paljon ajatuksia sekä Satrapin Persepoliksesta että sen innoittajasta, tämänhetkisestä kotimaastani Iranista.

* * *

Pari kommenttia kommentteihin:

Panu - Kyllä, miesten puhuttelunimi kirjoitetaan persiaksi آقا. Farsin ääntämyksessähän ei tehdä eroa qâfin ق ja ghaynin غ välille, mikä on joskus vähän sekoittavaa.

Timo R. - Minä olen lentänyt Iraniin Turkish Airlinesilla Istanbulista ja Iran Airillä Pariisista. Tukholmakin kuuluu Iran Airin lentokohteisiin. Lentoyhteyksiä on tänne aika hyvin, mutta yleensä kaikki saapuvat epäinhimilliseen aikaan epämukavan kaukana sijaitsevalle Imam Khomeinin lentokentälle. Tervetuloa!

N - Pyhän Valentinuksen juhlasta, eli suomalaisittain hassusti ystävänpäivästä, ei ole kehkeytynyt mitään järin suosittua juhlaa nuorten keskuudessa. Viranomaisten taholta sen viettämistä ei tietysti katsota erityisen hyvällä, mutta ei sitä kovin aktiivisesti tunnuta torjuttavankaan, niin kuin esimerkiksi Saudi-Arabiassa. Näin esimerkiksi yhden sanomalehtijutun, joka kertoi Pyhän Valentinuksen taustoista ja hänen ympärilleen rakennetusta juhlakulttuurista.

Näkökulmia

2008-02-13T13:09:00.005+03:30

Toissapäivänä oli persialaisen kalenterin mukaan 22. bahmania, joka on islamilaisen vallankumouksen vuosipäivä. Tänä vuonna kahdeskymmenesyhdeksäs. Suomalaisia tiedotusvälineitä ei tainnut olla paikalla, mutta ei hätää, nöyrin palvelijanne GranGanga ei olisi mistään hinnasta jättänyt väliin moista humua!

Jos olen jotain Lähi-idässä viettämieni vuosien varrella oppinut niin sen, että asioissa on aina monta puolta. Kakku voi olla päältä kaunis ja silkkoa sisältä tai päältä ruma ja sisältä suussa sulavaa, mutta jos siihen käy ennakkoluulottomasti käsiksi ja tutkistelee sen kaikki puolet, siitä saa yleensä varmasti vatsansa täyteen ja sulateltavaa pitkäksi aikaa. Niinpä kansainväliset tiedotusvälineet raportoivat aina vallankumouksen vuosijuhlasta yhden puolen, joka ei ole valheellinen mutta kuitenkin vain osa totuutta. GranGangan katse harhailee tapansa mukaan lööppimateriaalin tuolle puolen.

Media kertoo: Kymmenettuhannet ihmiset kertyivät Teheraniin osoittamaan kansan vankkumattoman tuen hallinnolle kantamalla ideologiaa pönkittäviä kylttejä.

GranGanga näkee: Kymmenilletuhansille maalaisille tarjotaan ilmainen bussikyyti kansanjuhlaan Teheraniin, jossa heille jaetaan kylttejä.

Media kertoo: Iran pullisteli jälleen lihaksiaan vallankumouksen vuosijuhlassa.

GranGanga näkee: Kulkueiden nuoret miehet pullistelivat lihaksiaan varsinkin silloin, kun kohdalle sattui erityisen nätti tyttö. Yhteiskunnassa, jossa miesten ja naisten välistä kanssakäymistä on rajoitettu, osataan luoda hätkähdyttävän, hätkähdyttävän, hätkähdyttävän merkityksellisiä katseita.

Media kertoo: Osallistujat huusivat kuolemaa Yhdysvalloille.

GranGanga näkee: Huudettuaan kuolemaa Yhdysvalloille kovaäänisistä kuulemansa esimerkin mukaan osallistujat äkkäävät, että läheisellä ständillä jaetaan ilmaisia Twixejä ja rynnivät sinne kuin viimeistä päivää.

Media kertoo: Vallankumousparaatissa lietsottiin länsivastaisuutta huutamalla iskulauseita.

GranGanga kokee: Talouspakotteisiin kyllästyneet iranilaiset parjasivat paraatissa länsimaiden politiikkaa. Minut länsimaalaisen huomattuaan poikajoukko tungeksii luokseni kyselemään, millaista Suomessa on, viihdynkö Iranissa ja voisinko opettaa heille englantia.

Media näyttää: Pikkupoika on puettu maastoasuun, ja hänen päänsä ympäri on sidottu nauha, johon on kirjoitettu uskonnollista tekstiä.

GranGangan katse harhailee: Heti pojan takana on rattaisiin nukahtanut saman perheen tytär, joka on saanut paraatin kunniaksi kasvomaalauksen. Hän esittää tiikeriä. Nenästä valuva räkä on tuhrinut poskille maalattuja viiksikarvoja.

Media kertoo: Azadi-aukiolla väkijoukot kuuntelivat hartaasti Ahmadi-Nežadin palopuhetta.

GranGanga katselee: Sata metriä Azadi-aukiosta länteen väkijoukko kuuntelee iranilaista jytää, joka peittoaa kovaäänisistä kaikuvan presidentin puheen.

Media näyttää: Mustaan tšadoriin pukeutuneita naisia. Turbaanipäisiä miehiä.

GranGanga katselee: Setä myy ilmapalloja. Täti myy tuulihyrriä. Soittokunta esittää musiikkia. Palomiehet pitävät esityksen, jossa kulkevat köyden varassa pilvenpiirtäjämäisen pankkirakennuksen pystysuoraa seinää alas. Terveysjärjestö jakaa ständillään tietoa aidsista ja sen ehkäisystä. Lapset tappelevat epätoivoissaan siitä, kuka saa pukea päälleen muoviset liivit, joihin on kirjoitettu englanniksi ja persiaksi: "Rauhanomainen ydinenergia on laillinen oikeutemme."

Median katsaus loppuu siihen.

GranGangan katsaus jatkuu: Ihmismassat valuvat hiljalleen takaisin busseihin. Pyörätuolissa kärrättävä mummo ihmettelee kovaan ääneen: "Milläs se presidentti kotiinsa pääsee tämmöisessä ruuhkassa?" Plakaatit heitetään maahan kaikkien tallottaviksi. Puhtaanapitolaitoksen oranssiasuisten miesten armeija odottaa siivousoperaation alkamista luudat ojossa. Azadi-aukion länsipuolelle ilmestyy kuin tyhjästä väliaikaisia toreja, jotka vetävät paraatiin osallistuneita maalaisia puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. Mies ja kaksi tšadoriin pukeutunutta naista lähtevät paikalta mopolla "kolmea päällä". Väsymyksestä kiukuttelevat lapset saavat vanhemmiltaan karkkia ja muuttuvat sokerihumalaisiksi.

Palattuamme kaiken päätteeksi Vallankumous-aukiolle vapaaehtoiset hyvepoliisit pysäyttävät meidät, kun huomaavat ranskalaisen kaverini ottavan kuvia vähän hienommalla kameralla. Kun valokuvien joukosta ei löydy mitään raskauttavaa, tiukin heistä kohdistaa huomionsa seurassamme olleeseen teheranilaistyttöön. Koska hänellä ei ole mitään asiallista syytä olla kahden miehen seurassa, he ovat vähällä pidättää hänet, mutta onnistumme kymmenen minuutin selittelyn jälkeen vakuuttamaan heille, että olemme liikenteessä aivan kunniallisessa mielessä tarkoituksenamme vain tutustua tytön ystävällisellä avustuksella Iranin kulttuuriin. Tämä välikohtaus lisäsi taas uuden näkökulman kaikkeen siihen, mitä olin päivän aikana ehtinyt kokea.

Vallankumousjuhlan kuvia

2008-02-13T12:12:00.013+03:30

Palaamisia

2008-02-08T17:03:00.000+03:30

Jaa-a. Mahtaako Iranoiaa lukea enää kukaan, kun kirjoituksiin tuli yhtäkkiä näin pitkä tauko?

Olin Suomessa. Tunne oli sama kuin aina ennenkin, kun ulkomaanoleskelun jälkeen palaa Suomeen: vaikka on kuinka ollut aikansa muissa maailmoissa, jo yhden yön jälkeen on kuin ei olisi missään ollutkaan. Kaikki on niin tuttua, että tuntuu kuin eläisin samanaikaisesti useissa paralleelitodellisuuksissa.

Sama tunne valtasi Iranissa. Jo matkalla kentältä (lentokoneessa tapaamani rouvan veljen kyydissä keskellä yötä) tuntui, että olisin taas ehtinyt olla jo viikkoja Iranissa. Kotona Vallankumous-aukion kyljessä rutiinin vanhat urat vievät mukanaan: käsi löytää etsimättä pimeässä valokatkaisijalle; lattian siinä kohdassa, jonka alla menee lämminvesiputki, hidastan vaistomaisesti askelia ja nautin jalkapohjan aistimuksesta; vessassa tuoksuu tuttu banaanikarkinhajuinen käsisaippua; muistan missä kohtaa tuolin käsinojaa teekuppi pysyy pystyssä; tiedän kumartua siinä, missä pää on osua kattolamppuun.

Suomessakin oli kiva käydä lämmittelemässä (Teheranissa on yhä lunta ja pakkasta), ja ehdin nähdä perhettä ja ystäviä. Pyörähdin Docpoint-festivaalilla katsomassa pari iranilaista dokumenttia. Varastin yhden kankaisen nenäliinan mieheltä, joka käyttää kankaisia nenäliinoja. (Huomasikohan hän?)

Nyt olen jälleen Iranissa, ja olen jo ehtinyt nähdä kaikenlaista pientä:

pyörätuolilla liikkuvia naisia hurjastelemassa Elahiyessa jäistä rinnettä alas hereästi räkättäen
Japanissa vuoden asuneen miehen, joka nyt myy suolasirottimia perjantaibasaarissa
Yhdysvalloissa 30 vuotta asuneen ökyrikkaan nukutuslääkärin, joka elää nyt säästöillään Pohjois-Teheranissa
kulkueen, jossa sadat tšador-naiset osoittivat tukensa Iranin hallituksen tavalle tulkita islamilaista pukeutumissäännöstöä
hienoja valokuvanäyttelyitä Khomeinista kaikkialla, sillä näihin aikoihin 29 vuotta sitten šaahi savustettiin maasta ja ajatollah kuskattiin paikalle maanpaosta Ranskasta
kun kuljin kauppakassi kädessä kantapaikkani Resto Rougen ohi, päätarjoilija hyökkäsi ulos ja huusi kovaan ääneen: "Âqâ, âqâ, vihdoinkin tulit takaisin Suomesta, minä tykkään sinusta niin kauheasti!"

Mikäs täällä siis on ollessa?

Pysykää linjoilla!

GranGanga

Kuvia Qomista

2008-01-20T09:35:00.000+03:30

GranGanga oli seuraamassa uskonnollisen marttyyrijuhlan kulkueita Qomissa, joka on Iranin kaupungeista uskonnollisimpia. Kuvailen 'âšurâ-juhlaa kunhan ehdin!

Qomin päänähtävyys ja pyhiinvaelluskohde on näyttävän kaunis imaami Rezân (Rida) sisaren Fâtemen (Fatima) mausoleumi:

Qomissa kulki koko päivän pitkiä kulkueita (vähän rauhanmarssin tai GayPriden tapaan), jossa useimmat miehet (näin siellä kyllä yhden tytönkin) vihtoivat itseään metallisilla välineillä, joita kutsutaan farsiksi nimellä زنجیر, zandžir. Vihdontaan osallistuvat jossain määrin myös lapset, jotka tuntuivat kovin pitävän menoista.

Ravintolat eivät yleensä ole surujuhlien aikaan avoinna, sillä asiaan kuuluu syödä eräänlaisina "uhrilahjoina" (نذری, nazri) kaikkialla tarjottavia aterioita. Mekin astuimme erään yksityiskodin ovesta sisään. Koko sisätila oli järjestetty ruokailutilaksi, ja meitä

Vaikka Tâsu'â on surujuhla, ilmassa on välillä vähän karnevaalin tuntua...

Yhdet käyttivät ketjupiiskoja, toiset hakkasivat kämmenellä rintaansa tai päähänsä. Kun kaikki tapahtuu hypnotisoivassa rytmissä, kokemus on hyvin vaikuttava. Kaiken tarkoituksena on siis samastua marttyyrikuoleman kokeneiden imaamien tuntemuksiin.

Tyttöjä puetaan Iranissa usein eritoten juhlapäivinä värikkäisiin asuihin:

Toiset tytöt oli puettu pikku aikuisiksi:

Moni kulkueiden osanottaja oli tahrinut kasvojaan tai vaatteitaan savella merkkinä suruajasta:

Teheranissa on yha kylma!

2008-01-17T19:49:00.000+03:30

Tassa pari kuvaa, tekstia alempana...

Kylmasta kohmeat mies ja palmu:
Pohjois-Teheranin katukuvaa:

Sekalaisia huomioita

2008-01-17T18:56:00.000+03:30

Kiitos kaikille tutuille ja tuntemattomille kommentoijille. On ilahduttava tietää, että Iranoian jaarituksia lukevat muutkin kuin aivan lähin tuttavapiiri! Blogini mainittiin muun muassa täällä. Tällä kertaa vastaan lyhykäisesti muutamaan kommenttiin ja kerron pari sekalaista ajankohtaisasiaa.

Olen jo pitkään suunnitellut kirjoittavani blogijutun Iranin juutalaisista. Aion ryhtyä toimeen heti kun ehdin käydä lounastamassa teheranilaisessa košer-ravintolassa. Seuraa siis Iranoiaa!

Panu. Kiitos happomarjan saksankielisistä nimistä. Toivottavasti jaksat yrittää vielä arabian ja persian kielten parissa. Ne eivät ole ollenkaan niin vaikeita kuin monesti annetaan ymmärtää! Suosittelen kaikille lämpimästi!

Anonyme. Olet tietenkin oikeassa, että ravintolan nimi tarkoittaa kultaista sulkaa! Miksen sitä heti tajunnut! Siis پر طلایی, par-e talâi eikä por talâi! Ihmettelinkin, miksei siinä ollut prepositiota...

Jyrki ja Darling Sis. Kasvopaperi on se sana, jota suomessa käytetään Kleenex-tyypisestä paperista, joka on ohuempaa kuin nenäliina tai servetit. Sana on Kielitoimiston sanakirjasssa. Ja kyllä: sillä voi laiska pyyhkiä hikeä syodessä...

Kiitos kaikille muillekin kommenteista ja terveisistä!

Olen sittenkin käymässä pikaisesti Suomessa tammikuun lopussa. Siksi olen joutunut ravaamaan matkatoimistoissa varaamassa lippuja ja siellä sun täällä yrittämässä löytää keinoa, jolla saisin uuden viisumin mahdollisimman kivuttomasti. Olen istunut tuntikaupalla yhteistakseissa ja busseissa loppumattomissa ruuhkissa. Se on turhauttavaa, mutta jotenkin kuitenkin pidän eritoten kimppataksien tunnelmasta: vaikka teillä roiskuu likainen ja vettynyt lumi, takapenkillä voi vain likistäytyä lämpimästi muiden matkustajien kanssa; ei voi tehdä muuta kuin istua vaiti lämpimässä ja pimeässä ja kuunnella autoradion melankolista musiikkia; vaikka matkat ovat Teheranissa pitkiä, soisin aina niiden jatkuvan vielä vähän.

Kaikkialle Teheraniin on alkanut ilmestyä tummanpuhuvia suruviirejä sekä kuvia, ja tekstejä šiialaisille tärkeistä marttyyreista. Islamilaisen kalenterin mukaan vastikään on alkanut muharram-kuu, ja sen yhdeksäntenä ja kymmenentenä päivänä Iranin muslimit viettävät surujuhlaa. Siihen kuuluu niitä kulkueita, joita joskus kuvataan eurooppalaisten taivasteltaviksi: mustaan pukeutuneita miehiä hakkaamassa itseään rintaan, vihtomassa selkäänsä pienillä metalliketjuisilla ruoskilla ja ripottelemalla ylleen tomua. Aion käydä katsomassa kulkueita jossakin Teheranissa ja raportoin niistä ennen Suomen-matkaani, jos suinkin ehdin!

Helsingissä alkaa kohta Docpoint-festivaali, jonka ohjelmistossa on tänä vuonna paljon iranilaisia dokumenttielokuvia. Suosittelen valikoimaa lämpimästi! Kaikkia omia lemppareitani ei ole mukana, mutta uusimmista esimerkiksi تهران انار ندارد, 'Teheranilla ei ole granaattiomenia', on vaikuttava teos. Tapasin festivaalin aiteellisen johdon Teheranin dokumenttifestivaaleilla (joista kerroin täällä). Jos suinkin ehdin, saatanpa käydä katsomassa jonkin rainan, sillä Suomen-pikavisiittini sattuu juuri samalle ajalle! Jos haluat treffeille GranGangan kanssa, ota yhteyttä!

Täällä on yhä kylmä, ja lunta on lukemattomien lumiukkojen rakennustarpeiksi.

Culinaria iranica 3: Restau rouge

2008-01-11T19:27:00.000+03:30

Ravintoloitsijoiden pojaksi ja herkkusuuksi olen kirjoittanut blogissa yllättävän vähän ruoasta. On totta, että iranilaiset ravintolat ovat melko yllätyksettömiä, ja parasta ruokaa saa tietenkin, kun pääsee paikallisten ystävien kotiin, mutta ravintolakokemuksetkin ovat yleensä ihan mukavia. Minun kantapaikkani Vallankumous-aukion lähellä on ravintola Por-talâi ( پرطلایی, 'täyttä kultaa'), jota kutsumme kaveripiirissä nimellä Restau rouge punaisten pöytäliinojen takia. Paikka on hyvin tyypillinen teheranilaisravintola, joten kuvailen tässä GranGangan eilisen lounaan, jotta Iranoian lukijat pääsevät virtuaaliselle ruokamatkalle Iraniin.

Tulen sisään. Heti ovensuussa istuu iäkäs kasööri. Tervehdin häntä ja tutuksi tullutta salihenkilökuntaa. Istun ravintolasaliin, jota koristavat kristallikruunut ja -lampetit, monet peilit, ajatollah Khomeinin kuva, jokunen Koraanin jae ja tupakointikieltokylttejä (kielto astui juuri voimaan kaikkiin kahviloihin ja ravintoloihin). Kohta luokseni saapuu ensimmäinen tarjoilija, joka tarjoaa kulhollisen keittoa. Sitä ei tarvitse ottaa, ja se laskutetaan erikseen, mutta minä yleensä haluan sen. Alkukeitto on lähes aina lämmittävä sitruunainen ohrakeitto, jolle jokin yrtti antaa miellyttävää lipstikan makua.

Toinen tarjoilija tuo tarjottimella ohutta lavâš-leipää (sitä pidetään ravintolapöydässäkin aina muovipussissa, sillä se kuivahtaa hetkessä), raakaa sipulia lautasella sekä muoviin kääräistyt lusikan ja haarukan (veistä ei Iranissa käytetä aterimena). Ne annetaan automaattisesti kaikille ruokailijoille. Toisessa kädessä on juomakori, jossa on virvoitusjuomia, mineraalivettä, jogurttijuomaa (dugh, دوغ) ja maustettua alkoholitonta olutta. Pöydällä on myös posliinikannussa vettä (Iranin kraanavesi on niin hyvää, etten koskaan juo mineraalivettä), ja ellen ota sitä, valitsen yleensä alkoholittoman sitruunaoluen (nyt kyllä kaikki tuttavani putoavat hämmästyksestä tuolilta, sillä en voi yleensä sietää olutta, mutta tämä iranilainen versio ei ole olutta nähnytkään, joten minäkin pidän siitä).

Kolmas tarjoilija tulee tarjoamaan salaattilautasta, oliiveja, etikkavihanneksia ja šalottisipulilla maustettua jogurttia (ماست موسير, mâst musir), jota on yleensä aina kaikissa ravintoloissa. Tällä kertaa valitsen aterian kylkiäiseksi vain jogurtin.

Alkupaloja syödessäni katson ruokalistaa, joka tässä paikassa on pöytäliinan suojana olevan läpinäkyvän muoviliinan alla. Listalla on kananpoikakabâbia (جوجه کباب), seitsemän erilaista tšelou kabâbia, kolme erilaista bâqâlâ polo -ruokaa (باقالا پلو, pavuilla, tillillä ja muulla vihreällä maustettua hyvin maukasta riisiä eri lihojen kera), zerešk poloa (زرشک پلو, happomarjoilla* maustettua riisiä lihan kera) sekä kaksi eri tšelou khoreštia (چلو خورشت, eräänlaista pataruokaa riisin kera). Pöydällä on lisäksi tekokukkia, suola- ja pippurisirottimet sekä kasvopaperia.

Kolmella ensimmäisellä tarjoilijalla oli punaiset takit. Heidän jälkeensä luokseni tulee valkotakkinen päätarjoilija, jonka kanssa vaihdetaan vähän kuulumisia – etenkin poikkeuksellisen kylmästä säästä. Annan hänelle tilaukseni: iranilaisista ruoista tyypillisin eli tšelou kabâb (چلو کباب), riisiä ja grillattua lampaanlihaa. Ehdin juuri syödä keiton loppuun parin šalottisipulijogurttiin kastetun lavâš-palan kera, kun pääruoka tuodaan pöytään.

Pyöreällä lautasella on keko valkoista riisiä, josta pieni osa on värjätty sahramilla keltaiseksi; reunalla on riisin kanssa sekoitettavaksi voinappi (saman kokoinen kuin silloin neljännesvuosisata sitten kun aloitin ala-asteen – nehän sittemmin pienenivät kuin pyy maailmanlopun edellä vuosi vuodelta sitä mukaa, kun voista tuli jonkun mielestä epäterveellistä). Pitkulaisella lautasella on grillattua lihaa, kaksi grillattua tomaatinpuolikasta (äiti olisi onnellinen!), hapankurkkua, lehtipersiljaa sekä tämän paikan erikoisuus: sitruunan asemesta puolikas mandariini, josta voi puristaa lihan päälle lisää makua. Hyvää.

Jälkiruokaa ei ravintoloissa yleensä syödä. Kun olen lopettanut, valkotakkinen päätarjoilija tulee paikalle, ja sanon olevani kylläinen ja kiitollinen. On laskun aika, mutta hän sanoo paikallisten tapojen mukaan tietysti ensin, ettei ruoka ollut yhtä arvokasta kuin minun käyntini (ks. kirjoitukseni Qâbel nadâre), ja saan laskun vasta, kun olen ehättänyt inttämään että toki toki. Hän ojentaa laskun (nelisen euroa) anteeksipyydellen, ja maksan sen kasöörille ulos lähtiessäni

* Zerešk eli suomeksi happomarja, (translatlaisten uteliaisuuden tyydyttämiseksi: latinaksi Berberis vulgaris, persiaksi زرشک, englanniksi barberry, ranskaksi épine-vinette, ruotsiksi surtorn, turkiksi kadın tuzluğu) on happaman makuinen marja, joka kasvaa kyllä Suomessakin. Sen marjoja käytetään Iranissa paljon kuivattuna etenkin riisin kanssa tarjottavan kanan mausteena.

Matkailu avartaa, kylmyys kangistaa

2008-01-08T21:16:00.000+03:30

Silmissämme väikkyivät huojuvat palmut, Persianlahden lämmin selkä ja leppeä lounatuuli. R. ja minä olimme varanneet etelänmatkan Bandar-e Abbâsiin, joka on satamakaupunki Omania vastapäätä. Teheranin alati kylmenevä sää oli saanut meidät odottamaan matkaa suotuisammille leveysasteille kuin kuuta nousevaa. Laukut oli pakattu (mukana oli myös optimistisesti vähän lyhyempää hihaa ja keveämpää kangasta), ja herätimme taksikuskin viemään meidät lentokentälle sangen varhain aamulla. Vallankumous-aukiolta lähtiessämme lunta leijui ilmassa vain hienoisesti, kuin keijustoa vedessä, mutta jo vartin ajomatkan päässä Mehrâbâdin lentokentällä hiutaleet olivat kasvaneet jalkarätin mittoihin. Tuntui kivalta lähteä moista säätä pakoon.

Vaan joka Persianlahdelle kurkottaa, se Teheraniin kapsahtaa. Lennot olivat ensin kaikki myöhässä, ja runsaan tunnin odoteltuamme niitä alettiin perua yksitellen. Menimme kysymään tilannetta tiskiltä. Haaveet lennosta lämpöön karisivat samalla kun lippuumme lyötiin peruutusleimat. Rahat käskettiin hakea takaisin liput myyneestä matkatoimistosta.

Terminaalin edessä meitä odotti varsinainen kaaos. Lunta tuli taivaan täydeltä, kylmä tuuli puhalsi kaikkien vaatekerrosten läpi, ja kymmenet pettyneet matkustajat yrittivät löytää ajoneuvoa päästäkseen takaisin kaupunkiin. Onnistuimme huikkaamaan itsellemme ylihintaisen opportunistitaksin ja lähdimme häntä koipien välissä kohti kotia. Yhtä hidasta vauhtia ei ole Teheranin teillä ennen nähty! Sileärenkaiset autot liukastelivat iljanteella, ja jalankulkijat yrittivät epätoivoisesti kahlata eteenpäin keskellä kaljamaa. Runsaan tunnin jälkeen kyllästyimme matelemaan bensankatkussa ja päätimme hypätä bussiin, jolla kotiinpaluu tuntui todennäköisemmältä, sillä linja-autoja varten on varattu oma kaista. Lisäksi kyseisen linjan onnikkareissusta ei tarvitse toistaiseksi maksaa tomanin tomania, koska upouusille pysäkeille ei ole ehditty rakentaa lippuportteja.

Kotiin palasimme kuin uitetut kissat korvat luimussa. R:n etelänmatka jäi siihen, että hän joutui meille tilapäismajoitukseen yhdeksi yöksi, kun taksit eivät suostuneet viemään häntä moisessa koiranilmassa Pohjois-Teheraniin. Seuraavana päivänä yritimme käydä lohdutusshoppaamassa basaarin lähellä, mutta pakkanen oli niin pureva, ettei meitä lämmittänyt edes juutalaisen antiikkikauppiaan hurtti huumori. Onneksi Ferdowsi-aukion ravintola 'Ayyârân (عیاران) oli lämmin. Kotonakin kohmeesta sulaminen kestää nyt kovin kauan, sillä lämmitys ei tahdo antaa riittävää vastusta pakkaselle, joka tunkee sisään kaikista huonosti tiivistetyistä yksinkertaisista ikkunoista. Hengitys ei sentään vielä aivan höyrysty sisällä, mutta ilman vilttiä ympärillä ja teekuppia kädessä kotona ei kyllä pysty istumaan.

P.S. Rita: Lumi be farsi miše "barf" (برف). On vähän hassua, kun tämä nimi on annettu myös eräälle pesuaineelle. Se lukee laatikon kyljessä myös latinalaisin kirjaimin. Sitä ei tietenkään voi olla lukematta englanniksi, eivätkä mielleyhtymät ole ollenkaan oikeansuuntaiset...

Tipaton tammikuu

2008-01-07T17:03:00.000+03:30

Tipaton tammikuu teheranilaisittain: kun sataa lunta, taivaalta ei tule tippoja.

Elahiyen taidepuiston lumiukko:
Kotipiha
Nakyma ikkunastani

Teheranin basaarissa - تو بازار بزرگ تهران

2008-01-01T22:54:00.000+03:30

Ylittää kadun. Väistää autoa. Väistää mopoa. Väistää autoa. Ylittää pihan. Saapuu portille. Menee sisään. Tottuu valoon. Näkee ihmisjoukot. Törmää naiseen. Pyytää anteeksi. Katsoo myyjää. Kuulee tervehdyksen. Tervehtii. Kiittää ei. Hymyilee. Katsoo muualle. Kävelee eteenpäin. Väistää kärryä. Pyytää anteeksi. Tervehtii. Katsoo kattoon. Törmää mieheen. Pyytää anteeksi. Vastaa tervehdykseen. Kertoo vointinsa. Kysyy vointia. Kiittää. Lähtee eteenpäin. Kääntyy vasemmalle. Näkee valoa. Kääntyy oikealle. Katsoo mausteita. Ohittaa tuoksuja. Käy umpikujassa. Palaa takaisin. Kääntyy oikealle. Katsoo kattoa. Kompastuu. Sitoo kengännauhat. Tervehtii myyjää. Kiittää ei. Kieltäytyy parfyyminäytteestä. Hymyilee. Haaveilee. Jää katsomaan lasta. Jää katsomaan miestä. Jää katsomaan naista. Miettii. Ajattelee äitiä. Isää. Siskoa. Veljeä. Ystävää. Lähtee vasemmalle.

Kuulee kysymyksen. Ei tiedä. Jää juttelemaan. Kertoo itsestään. Kiittää kutsusta. Kieltäytyy teestä. Tervehtii. Kävelee. Ei osaa päättää. Kävelee. Katsoo alakertaan. Löytää ravintolan. Löytää paikan. Ei ymmärrä. Käy tiskillä. Tilaa ruokaa. Tilaa juomaa. Maksaa. Saa rahakkeita. Ei ymmärrä. Kysyy tarjoilijalta. Hymyilee. Vaihtaa kuulumisia. Vastaa. Juttelee. Antaa rahakkeet. Kiittää. Vastaa kysymykseen. Kiittää. Istuu alas. Katsoo ihmisiä. Kuulee ääniä. Tuntee tuoksuja. Seuraa elämää. Väistää. Tekee tilaa. Tervehtii. Puhuu. Saa ruoan. Kiittää. Maistaa. Pitää. Syö. Nauttii. Kiittää. Kumartaa. Hyvästelee. Lähtee. Kääntyy vasemmalle. Kulkee eteenpäin. Eksyy. Ei välitä. Kääntyy vasemmalle. Törmää. Palaa takaisin. Näkee asioita. Kuulee asioita. Etsii asioita. Löytää asioita. Haaveilee. Huomaa jotain. Katsoo. Jatkaa matkaa. Oppii uuden sanan. Väistää kärryä. Pyytää anteeksi. Tervehtii. Kiittää ei. Hymyilee. Lähtee oikealle. Näkee appelsiininkukkavesipulloja. Muistaa miehen joka käyttää kankaisia nenäliinoja. Hymyilee. Miettii.

Kuuntelee: näkee. Katsoo: kuulee. On: ymmärtää.

Näkee hämärää. Tulee portille. Ei tunnista. Katsoo taakseen. Tunnistaa. Ei osaa päättää. Katsoo pihaa. Seisahtaa. Erkanee portista. Irtoaa basaarista. Etääntyy myyjistä. Eroaa tuoksuista. Kaikkoaa äänistä. Ei katso taakseen. Ei näe tuttuja. Ylittää pihan. Ylittää kadun. Väistää autoa. Väistää mopoa. Väistää autoa. Kävelee. Kävelee. Ottaa bussin. Seisoo. Törmää. Pyytää anteeksi. Väistää. Jää pois. Kävelee. Nousee portaat. Avaa oven. Riisuu takin. Tuoksuu leivältä, kiviltä. Tuoksuu kasvoilta, katseilta.

Kuvia Kašanista

2008-01-01T22:33:00.000+03:30

Junaemanta tarjoilee aamiaista
Kašanilaisissa taloissa on lahes aina kaksi kolkutinta: toinen miehille ja toinen naisille. Nain talonvaki tiesi, kumpi on pyrkimassa sisaan ja tiesi lahettaa ovelle miehen tai naisen.
Kartiokupoli
Nakymia katolta
Aamiaiskonsertti:
Ehsân-perinnetalon sisapihaa
Marttyyrin katse Džâme-moskeijassa

Borudžerdin perinnetalo

Âqâbozorgin moskeija

Serendipiteetti: Kašan, osa 2

2007-12-26T19:40:00.000+03:30

Lempisanojani ranskassa/englannissa on sérendipité/serendipity. Se tarkoittaa ominaisuutta, jonka ansiosta matkamies maan ohjautuu sattuman mukana myönteisiin kokemuksiin. Miten sopivaa, että sanan alkuperä viittaa Persiaan (katso linkit)! Olen vakuuttunut, että juuri serendipiteettiä oli ilmassa esimerkiksi silloin, kun mies joka käyttää kankaisia nenäliinoja ja minä löysimme tiemme Širazissa hotelli Hafeziin ilman karttaa ja näsinneulaminareettien luokse erehdyksessä väärinpäin pitelemämme kartan kanssa.

Prinssi Serendipin ystävällinen haamu valvoi myös Kašanin-retkeämme. Ainoa tietomme kaupungin majoitusmahdollisuuksista oli se, että niitä on varsin vähän. Aikaa meillä kuitenkin oli mukavasti, sillä saavuimme Teheranin ja Isfahanin puolessavälissä sijaitsevaan kylmään Kašaniin heti aamupäivällä. Vaelsimme keskustaan pitkin kiemurtelevia kuvia, emmekä olleet vielä edes avata opaskirjaa, kun tiellä näkyi pieni kyltti, joka opasti kohti Ehsanin perinnetaloa. Olimme kuulleet hyvää kašanilaisista perinnetaloista, joita on laitettu esittelykuntoon vanhassakaupungissa, joten päätimme mennä heti sisään lämmittelemään. Sokkeloisen kujan uumenista löytyikin kulttuurikeskukseksi tapiseerattu perinteinen kašanilaistalo sisäpihoineen. Vasta toista vuotta toiminnassa ollut keskus ei ole ehtinyt vielä uusimpiinkaan Iranin matkaoppaisiin, mutta teatteritilojen ja taidetyöpajojen lisäksi paikassa on myös majoitustoimintaa. Ehsaniin ihastuneina varasimme heti itsellemme viehättävän huoneen, johon kuljettiin matalan puisen oven kautta.

Tutustuttuamme päivän Kašanin kaupunkikuvaan palasimme majapaikkaamme, jossa olikin täysi tohina päällä. Jokin teatteriesitys oli juuri päättynyt, ja sisäpihalle oli muutenkin kerääntynyt paikallista nuorisoa seurustelemaan keskenään. Saimme kupillisen höyryävää paksua âš-keittoa ja jäimme hetkeksi suustamme kiinni pakastuvalle sisäpihalle (luojan lykky, että olin ostanut paria päivää aiemmin toppatakin). Mielenkiintoisia keskustelukumppaneita olivat muiden muassa Ranskassa asunut ja laajasti matkustellut muusikko ja taidealan sekatyöläinen B1 sekä Norjassa synkkään metallimusiikkiin ihastunut nuorempi boheemi B2, joka haaveili joskus pääsevänsä Tuska-festivaalille Suomeen.

Seuraavana aamuna heräsimme miellyttävään musiikkiin. Ystävämme B1 ja B2 soittivat omaksi ilokseen kehittämäänsä eräänlaista kellopeliä, jossa vedellä täytettyjä erikokoisia Yazdista hankittuja savikulhoja kopauteltiin kepukalla. Oli aika auvoista syödä aamupalaa toppatakki päällä auringonpaisteisella balkongilla savikulhojen laulaessa. Sisäpihan allas suihkulähteineen oli jäätynyt yön aikana, ja kauhistuin nähdessäni kultakalat jähmettyneinä. Niistä ei ollut kuitenkaan tullut pakasteseitiä, vaan jääkerros oli ainoastaan sentin paksuinen, ja kalat olla möllöttivät liikkumattomina ja väräyttivät eväänsä vasta auringon osuttua altaaseen.

Raukean aamiaisen jälkeen käväisimme vielä Ehsanin katolla ihmettelemässä maisemia ja lähdimme sitten katsomaan, millaisia kauniita rakennuksia Kašanilla on tarjota matkalaisen silmäniloksi. Ja niitähän riitti: Âqâbozorgin (آقابزرگ) hienostunut moskeija, jonka taaimmaisella sisäpihalle oli asennettu lentopalloverkko; Džâme'-moskeija (مسجد جامع), jonka pihalla komeili, hätkähdyttävää kyllä, valtava hevospatsas; kuuluisat ja komeat Amerihan (خانۀ تاریخی عامریها) ja Borudžerdin (خانۀ تاریخی بروجردی) perinnetalot, joissa saimme jälleen kerran samoilla yksin turistilaumojen häiritsemättä. Talvimatkailussa on puolensa!

Kilometrien kävelyurakasta voipuneina olimme oikein tyytyväisiä, että serendipiteettimme riitti vielä siihen, että kävelimme puolivahingossa suoraan Teheraniin palaavaan bussiin, jolla saimme huruttaa Teheranin eteläiselle linja-autoasemalle asti höhlänhauskan iranilaiselokuvan siivittäminä.

Kuvia Kašanista ehkä jo ensi kerralla!

Valoa kohti: Kašan, osa 1

2007-12-22T13:34:00.000+03:30

En ikinä muista, miten päin suomeksi menevät ne kevään, syksyn, talven ja kesän seisaukset ja tasaukset. Aina pitää tarkastaa sanakirjasta. Ilahduin, kun tätä kirjoitusta varten löysin Kielitoimiston sanakirjasta selityksen eiliselle eli talvipäivänseisaukselle. Siinä ei sanottukaan niin kuin yleensä aika synkästi, että "ajankohta, jolloin yö on kaikkein pisimmillään" vaan "keskitalven ajankohta, jolloin päivän lyheneminen loppuu"! Hauskaa, että kielitoimisto näkee valoisuuden lasin olevan puoliksi täynnä.

Iranissa talvipäivänseisauksen juhlinnalla, niin kuin muidenkin auringonkiertoon liittyvien merkkipäivien huomioinnilla, on pitkät esi-islamilaiset perinteet. Talvipäivänseisaus eli šab-e yaldâ (شب یلدا) osui tänä vuonna samaan aikaan islamilaisen kalenterin periaatteessa merkittävimmän juhlan eli uhrijuhlan (persiaksi عید قربان, eid-e qorbân, arabiaksi عید الأضحى, id al-adha) kanssa. Šiialaiset eivät kuitenkaan vietä uhrijuhlaa yhtä näkyvästi kuin sunnit, joiden maissa jokainen kynnelle kykenevä uskovainen uhraa eläimen ja jakaa sen lihat itseään köyhemmille. Iranissa näin vain muutaman hengenlähtöään odottavan lampaan mutta sitäkin enemmän talvipäivänseisauksen viettoon kuuluvaa tillbehöriä kuten vesimelonia sekä pähkinöiden, kuivattujen hedelmien ja karamellien houkuttelevia sekoituksia.

Maaliskuun 21. päivään osuva kevätpäiväntasaus (taas piti käydä katsomassa sanakirjasta) eli nouruz (نوروز) on puolestaan Iranin koko vuoden suurin juhla (kolme viikkoa lomaa kouluista!), eikä maan loppujen lopuksi nuori šiialaisuus ole pystynyt järkyttämään tämän alkujaan auringonpalvontaan kytköksissä olevan juhlan asemaa. Nouruzista lisää sitten, kun se ajankohtaistuu.

Teimme kaverin kanssa pikapäätöksen lähteä juhlan kunniaksi retkelle Teheranin eteläpuolella sijaitsevaan Kašanin kaupunkiin. Aikainen lähtöaamumme osui sopivasti Etelä-Teheranin ensilumen kanssa. Kaupungin pohjoisosissa Alborz-vuorilla ensilumen satoi jo pari viikkoa sitten, mutta meillä sitä ei ollut minun vilukissan onnekseni vielä näkynyt. Lähdimme matkaan puoli seitsemän junalla. Iranissa päähänpistoretkiä on helppo järjestää, sillä maan sisäinen matkustaminen niin maitse kuin ilmoitse on sangen edullinen. Meidän parin tunnin junamatkamme hinnaksi tuli kolmisen euroa, ja siihen sisältyi ensimmäisessä luokassamme sanomalehti ja metka aamiaistarjoilu. Lentoemänniksi sonnustautuneet junaemännät ottivat tehtävänsä hygieniavaatimukset tosissaan: muovihanskat käsissä he latasivat jokaisen tarjottimelle pihtejä käyttäen yksittäispakatut hillot, voit, sämpylät sun muut aamiaisemmeet.

Kašan on aivan eri tavalla kaunis kuin edellisissä kirjoituksissa kuvaamani pakahduttavan uljaat Širaz ja Isfahan. Syvänsinisen fajanssin ja loisteliain peilimosaiikkien sijaan Kašanin moskeijoja koristavat hienovaraisin, kuihtuneiden terälehtien ja haalistuneiden muistojen värisävyin maalatut koristeet, ja sen historiallisten rakennusten seinillä on raffinoituja stukkoreliefejä.

Kaupungin yleisilmettä hallitsevat maanläheiset beigen sävyt, sillä valtaosa vanhankaupungin rakennusten pyöreälinjaisista muureista on tehty savi-olki-seoksesta. Vanhojen moskeijojen, koraanikoulujen ja karavaaniseraljien päähineinä on jännittävänmuotoisia kupoleja: yhdet lattanampia, toiset suipompia, jotkin kartiomaisia. Aina kauniita.

Kuvia edelliseen viestiin

2007-12-18T20:38:00.000+03:30

Khaju-silta Isfahanissa

Kultakaloja katselemassa Baghe Eramin puistossa

Naqše Rostamin kallioon hakatut haudat lahella Širazia

Si o se -silta Ifahanissa, iltavalaistuksessa

Savupiippuminareetti Isfahanissa

Nasinneulaminareetit Isfahanissa

Hotelli Abbasin ravintola

Kohokohtia: tuokioita ja tienoita

2007-12-18T20:14:00.000+03:30

Širazista ja Isfahanista olisi niin paljon kerrottavaa, ettei kaikkea kannata edes yrittää esittää tärkeysjärjestyksessä, aikajärjestyksessä, aakkosjärjestyksessä, pituusjärjestyksessä, arvojärjestyksessä, ikäjärjestyksessä, kiireysjärjestyksessä, luonnonjärjestyksessä, nokkimisjärjestyksessä, paremmuusjärjestyksessä tai edes suorassa tai epäsuorassa sanajärjestyksessä.

Siksi haluan laittaa blogiin muutamia kännykällä räpsästyjä kuvia hetkistä ja paikoista ja kertoa mieleeni tulvivista muistonsirpaleista. Teheranin yliopistolla näkemästämme viranomaisten tukahduttamasta opiskelijamielenosoituksesta raportoinee joku muu...

Persepolikseen meidät vei suulas autonkuljettaja Morteza, jolla on sukulaisia Suomessakin. Istuimme takapenkillä, minä ja mies joka käyttää kankaisia nenäliinoja, ja kuuntelimme hiljaisen huvittuneina, kun hän kertoi uskollisista vakioasiakkaistaan, kuusikymppisistä rouvashenkilöistä, jotka käyvät vuodesta toiseen tuomassa oman (huomattavan) lisänsä hänen tuloihinsa: englantilainen Bridget, hollantilainen Pamela, saksalainen Katrina. Rouviin aidosti kiintynyttä Mortezaa harmitti, ettei hän ole saanut viisumia Eurooppaan edes näiden ystävättäriensä kutsun avulla.

Retkemme aurinkoisimmat ja auvoisimmat tunnit vietimme Isfahanin Si o se -sillan korvassa sijaitsevassa ulkoilmateesalongissa, jossa haetaan keittiöstä peltisellä tarjottimella kannu vienosti kardemummalla maustettua teetä ja juodaan sitä silmät kiinni veden solistessa vieressä.

Osuimme Širazin keskustaa hallitsevaan sitadelliin päivän taittuessa illaksi. Beigenväristen muurien sisällä on kaunis puutarha, jossa hämärtyvä ilma täyttyi samanaikaisesti auringonlaskun rukouskutsusta ja appelsiinipuiden tuoksuista. Sen jälkeen ostimme katukeittiöstä iranilaista herkkua, porkkanamehuun upotetut sahramijäätelöpallot. Teki mieli sanoa kauniita asioita.

Ajauduimme uteliaisuuttamme katsomaan isfahanilaista luksushotellia Abbasia. Interiööri lienee hienoin koskaan näkemäni. Hetken kismitti, että olimme majoittautuneet kulahtaneeseen motelliin, jonka kylpyhuoneen lattialla oli siellä täällä jonkun muun hiuksia kuin meidän omiamme, mutta viipyiltyämme aikamme aulassa, sisäpihalla ja salongeissa tajusimme, ettemme olisi saaneet aikaan lähteä hotellin ulkopuolelle lainkaan, jos olisimme ottaneet huoneen Abbasista!

Bâgh-e Eram, باغ ارم, 'Paratiisin puutarha', on širazilainen kasvitieteellinen puutarha. Puiden, pensaiden ja kukkien keskellä kuljeskeli ruskamatkalla opiskelijoita, jotka katselivat syksyisiä kasveja ja kultakaloja. Kun istuimme penkillä magnoliapuun, appelsiinipuun ja sypressin yhteisessä varjossa, editsemme käveli kaksi nuorukaista, jotka kuuntelivat kännykällä kappaletta Puhu hiljaa rakkaudesta.

Osuimme Isfahanissa kahdesti puolivahingossa erikoisen minareetin juurelle. Ensimmäisenä päivänä (juuri kun olimme ymmärtäneet katsoneemme karttaa ylösalaisin, mikä selitti oudot maisemat) löysimme kummalliset näsinneulaminareetit, jotka olivat jo pystyssä rakenteilla olevaa ajatollah Khomeinin uskonnollista keskusta varten. Vain pyörivät ravintolat puuttuivat näistä ihmetyksistä. Toisen kerran suunnistimme pitkällä promenadillamme kohti kaunista hiekanväristä savupiipunoloista minareettia, jonka puolestaan osoittautui safavidiaikaiseksi rakennelmaksi.

Kuvia matkalta

2007-12-16T21:32:00.000+03:30

Tässä vähän matkakuvia, ja ensimmäinen tunnelmointiteksti alempana. Lisää kuvausta matkan kohokohdista on jo hautumassa, käykää taas katsomassa lähipäivinä!

Persepolis: 12-terälehtisiä lootuskukkia, jotka symboloivat horoskooppeja

Seinään kaiverrettuja setiä Persepoliksessa

Hämmästyttävästi Dalahästiä muistuttava lauhkea hevonen Persepoliksessa

Isfahanin Naqš-e jahan -aukio, نقش جهان

Isfahanin Imaamin moskeija, مسجد امام, edestä yöllä

Isfahanin Imaamin moskeija, مسجد امام, sisältä

Isfahanin Lotfollah-moskeija, مسجد لطف الله, sisältä

Bâgh-e Eram باغ ارم Širazissa

Si o se -silta سی و سه پل Isfahanissa

Siirtymä ajasta itäisyyteen

2007-12-16T21:07:00.000+03:30

Blogikirjoituksiin tuli tauko, kun vieraanani oli toista viikkoa rakas ystävä, mies joka käyttää kankaisia nenäliinoja. Kiersimme yhdessä ensin marraskuisevaa Teherania (vaikka oli jo joulukuu) ja sitten kävimme muutaman päivän nautinnollisella matkalla Keski-Iranissa - ylväässä Širazissa ja loisteliaassa Isfahanissa.

Siirtymä Teheranin hälinästä vuosisatoja vanhojen kaupunkien verkkaisempaan tunnelmaan herkisti GranGangan miettimään suuria asioita:

Jonkinlaista käsitystä iäisyydestä ja äärettömyydestä saa,

- kun viettää hetken Širazin basaarissa, joka on vain yksi sadoista Iranin basaareista, joissa on jokaisessa kymmeniä mattokauppoja, joissa on jokaisessa satoja mattoja, joista on jokaisessa tuhansia ja tuhansia solmuja, jollaisia miljoonat sormet ovat solmineet satojen vuosien aikana,

- kun viettää muutaman tunnin kierrellen Persepolista (persiaksi تخت جمشید, takht-e džamšid), jonka rakentaminen alkoi yli viisisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ja katselee mykistyneenä, miten paljon on jäljellä siitä ihmiskätten mittaamattomasta työstä, josta suuri osa tuhoutui Aleksanteri Suuren sytyttämässä tulipalossa: satoja kiveen käsin nakutettuja ihmishahmoja, satoja basalttiin käsin kaiverrettuja horoskooppimerkkejä kuvaavia lootuskukkia, neliömetreittäin käsin kiillotettua kiviseinää, jäänteet pylväshallista, jonne mahtui aikoinaan 10 000 vierasta,

- kun viettää kokonaisen päivän Isfahanin valtavalla aukiolla, jonka persiankielinen nimi نقش جهان (naqš-e džehân) tarkoittaa osuvasti 'kuva maailmasta', ja laskee kaikki sinisen eri sävyt taivaan tummetessa hailakansinisestä kuulaansiniseksi ja kuulaansinisestä yönsiniseksi kahden pakahduttavan kauniin moskeijan fajanssikoristeisten iwanien ja kupolien yllä.

Lännessä aika on saanut yliotteen ihmisistä ja yhteiskunnista. Iranilla on niin pitkä historia, että täällä ajalla on vähäisempi merkitys. Siirtyessäni itse ajasta itäisyyteen muistan lämmöllä niitä, jotka ovat siirtyneet ajasta iäisyyteen.

En attendant Jeanne d'Arc

2007-11-28T15:50:00.000+03:30

Jeanne D'arcin pesula , خشکشویی ژاندارک, mainostaa olevansa "Iranin ensimmäinen, paras ja luotettavin kuivapesula". Se on perustettu eräälle Vallankumous-kadun sivukadulle vuonna 1315 (nythän eletään vuotta 1386) – ja sen kyllä huomaa. Kovinkaan moni asia ei liene muuttunut sitten šaahin aikojen: tiskin takana vasemmalla näkyy valtavia pesukoneita ja ihmeellisiä, ilmeisesti puvuntakkien prässäykseen tarkoitettuja, kuin suoraan tieteiselokuvan lavasteista varastettuja kapistuksia, joissa kulkee metallisia putkia purjekankaisen hupun sisään. Takahuoneesta kuuluu kova suhina, ja höyryraudat tuprauttavat vesihöyryä välillä asiakkaidenkin puolelle. Makeahko pesuaineen tuoksu on pinttynyt kiinni seiniin, puiseen tiskiin ja ilmassa leijuviin muistoihin.

Auto oli sateisena päivänä roiskauttanut kuraista vettä harmaan trenssini päälle, joten olin päättänyt kiikuttaa sen kodin lähellä näkemääni pesulaan. Tiskillä oli vastassa herrasmies, joka ulkonäöstä päätellen oli melkeinpä Jeanne d'Arcin ikätovereita, mutta tomera ja ehtiväinen. Tottunein asiantuntijan ottein hän käänteli takkia tiskillä ja arvioi, millaisen pesun puuvillakankaan tahrat vaatisivat. Asioin hänen kanssaan persiaksi, mutta heti kun tokaisin jotain mukanani kulkeneelle ranskalaiskaverille, jokin herran silmissä tuikahti, ja hän tervehti meitä hieman hapertuneella ranskalla. Vaikka sanat olivat muuten hakusessa, ammattitermit olivat asiantuntijan muistissa päällimmäisenä: "lavage à sec, pressing, repassage...".

Palatessani myöhemmin samana iltapäivänä noutamaan takkia sovittuun aikaan herra Jeanne d'Arc otti minut vähän nolona vastaan. Hän oli unohtunut jännittämään television jalkapallo-ottelua, ja tahriintunut trenssi oli jäänyt lojumaan tiskille. Minua ei haitannut yhtään odotella vielä vähän aikaa, sillä Vallankumous-kadun kirjakaupoissa ja kahviloissa saa kyllä ajan kulumaan. Kävelin tunnelmalliseen Godot-kahvilaan odottelemaan takin puhdistumista banaanipirtelön ja pienen suolapalan kanssa. Yritin lukea vähän kirjaa, mutta niin kuin minulle aina käy kahviloissa, katseeni harhaili alituiseen tarkkailemaan ihmisiä: naapuripöytien pariskuntia, kännyköitä näprääviä yksinäisiä, silmiinpistävän komeaa tarjoilijaa. Tämän Beckett-henkisen kahvilan pöydissä istuu yleensä kirjava joukko opiskelijoita, intellektuelleja, taiteilijoita ja taivaanrannan maalareita. Tuntui jotenkin äärimmäisen parahultaiselta odotella takin puhdistumista vaikka loputtomiin kahvilassa, jonka nimi on Godot!

Kun menin takaisin pesulaan, takkiani oltiin vielä silittämässä, joten apupoika toi minulle teetä. Kuten aina, kaikkien suureksi hämmästykseksi en ottanut sokeria, vaikka poika sitä kovasti tyrkytti. Iranilaiset juovat teensä yleensä sokeripalan läpi kuin Martta-kerholaiset kahvinsa, ja sokerittoman teen juomista ihmetellään kovasti. Pesulaherra pani tämän myös merkille, ja pujahti takahuoneeseen hakemaan jotain. Pian hän tuli tuomaan minulle palasen diabetes-suklaata! Muuta selitystä hän ei ilmeisesti sokerista kieltäytymiselle keksinyt kuin sokeritaudin. En hennonut oikaista, vaan kiitin kohteliaasti.

Tuskin olin mutustellut diabetes-suklaan teen kera, kun trenssini jo tuotiin takahuoneesta Jeanne d'Arc -muovipussissa roikkumaan valmiiden tangolle. Se oli moitteettomasti pesty ja prässätty, ja vyö oli kiinnitetty siististi nuppineulalla henkarin poikkipuuhun. Tilauslappuun oli kirjoitettu: "Samsam (ranskalainen herra)". Tästä eteenpäin minut varmasti tunnetaan kantapesulassani ranskalaisena diabeetikkona.

Ilouutinen مژده

2007-11-27T19:08:00.000+03:30

Dorna-burgereita saa myös kerma- tai hasselpähkinätäytteellä!

terv. GranGanga

P.S. Vadelma ja appelsiini on kyllä parhaat maut.

P.P.S. Melkein vähän hävettää, että raportoin kerniliinoista ja Dorna-burgereista, kun varmaan aikuismaisempaa olisi kertoa kulttuurista ja politiikasta. Mutta ne on niin hyviä!!! No, ehkä ensi viikon lopun matka Shiraziin ja Isfahaniin rakkaan ystävän seurassa innoittaa vähän asiallisempiinkin kertomuksiin. Ja sitä ennen yritän vielä ehtiä kertoa hauskasta käynnistäni tunnelmalliseen pesulaan.

Kolme lintuaiheista runoa

2007-11-25T12:15:00.000+03:30

On ehkä ennenaikaista laajentaa käännöstoimintani tässä vaiheessa myös farsin kieleen, mutta kaiken uhallakin suomennan blogiin pari runoa, kun olen vihdoin päässyt käsiksi iranilaiseen kirjallisuuteen (luin viime viikolla ensimmäisen novellin!)

دلم گرفته است
دلم گرفته است

به ایوان می روم وانگشتانم را
برپوست کشیدۀ شب می کشم
چراغ های رابطه تاریکند
چراغ های رابطه تاریکند

کسی مرا به آفتاب
معرفی نخواهد کرد
کسی مرا به میهمانی کنجشک ها نخواهد برد

پرواز را به خاطر بسپار
پرنده مردنی ست

sydämestä ottaa
sydämestä ottaa

menen sisäpihalle ja raavin
sormilla yön kireää pintaa
kanssakäymisen valot ovat sammuneet
kanssakäymisen valot ovat sammuneet

kukaan ei esittele
minua päivänvalolle
kukaan ei vie minua varpusten vieraaksi

muista lento,
lintu on kuolevainen

(Forugh Farrokhzâd فروغ فرخزاد)

پرنده ها
به تماشای باد ها رفتند

شکوفه ها
به تماشای آب های سفید

زمین عریان مانده است و
باغ های گمان

ویاد مهر تو
ای مهربان تر از خورشید

linnut
lähtivät katsomaan tuulia

nuput
katsomaan valkeita vesiä

jäljellä on paljas maa ja
luulon taimitarhat

ja muisto sulostasi
oi aurinkoakin suloisempi

(M. Âzâd م. آزاد)

پرنده گفت: «چه بویی, چه آفتابی, آه
بهار آمده است
ومن به جست وجوی جفت خویش خواهم رفت»

پرنده از لب ایوان
پرید, مثل پیامی پرید ورفت
پرنده کوچک بود
پرنده فکر نمی کرد
پرنده روزنامه نمی خواند
پرنده قرض نداشت
پرنده آدم ها را نمی شناخت
پرنده روی هوا
وبر فراز چراغ های خطر
در ارتفاع بی خبری می پرید
ولحظه های آبی را
دیوانه وار تجربه می کرد
پرنده, آه, فقط یک پرنده بود

Lintu sanoi: "Tuoksuupa hyvältä! Paistaapa aurinko kauniisti! Ah,
kevät on tullut!
Lähdenpä etsimään itselleni puolison."

Lintu lähti sisäpihalta
lentoon, se lennähti pois kuin viesti
Se oli pieni lintu
Ei se ajatellut
Ei se lukenut sanomalehtiä
Ei sillä ollut velkaa
Ei se tuntenut ihmisiä
Se lensi ilman pinnalla
ja päin punaisia valoja
tiedottomuuden korkeudella
Se eli hullun lailla
sinisiä hetkiä
Ah, lintu vain oli lintu

( Forugh Farrokhzâd)

Sade

2007-11-21T15:46:00.000+03:30

Jo muutaman päivän ajan Teheranin taivaalta valo oli siilautunut ilmansaasteiden läpi kauniin seepiansävyisenä, ja kaikki näytti niin syksyiseltä, että eilen taivas ei enää jaksanut pidätellä sadetta. Puut ovat jo jonkin aikaa itkeneet lehtiä jalkakäytäville, joten sadesää kai kuului asiaan. En ollut tunnistaa tuttuja katuja, kun pinnat olivat märkinä uudenvärisiä. Kaikki näytti jotenkin syvemmältä, kun kastunut asfaltti heijasti kaupungin valoja. Tästä taisi hämääntyä sekin rouva mustassa tšadorissaan, jonka varomaton harha-askel holahtikin tienvarsikanaaliin. Hän pääsi omin avuin ylös, mutta mahtoi harmittaa!

Muut teheranilaiset olivat sateesta lähinnä riemuissaan. Se on täällä aika harvoin nähty ja tervetullut vieras, ja monet yliopistonuoretkin tuntuivat varta vasten ostavan katumyymälöistä välipaloja (minipizzoja, vihannestäytteisiä filotaikinakolmioita, pirâški-lihapiirakoita tai lämmintä maissia maustekastikkeessa), joita söivät tohkeissaan markiisin alta litinää katsellen.

Minä puikkelehdin asioilla Vallankumous-aukiolla Hufvudstadsbladetin hopeanvärisen kylpyankkasateenvarjoni alla, ja olin kuin kotonani.

Illalla kuuntelin hiljaa Charles Aznavourin chansoneja ja silmälin aavistuksen melankolisena ikkunasta. Tuli mieleen ystävän täti, joka kertoi katselleensa talvi-iltana valottomalle pihalle: "Siinä myö oltiin kaks pimeetä vastakkain." Laittamattomasti sanottu.

Tänään iltapäivällä kieli-instituutille tullessani huomasin, että Teheranin pohjoispuolella nousevien vuorten rinteet olivat valkoisenaan lumesta!

Culinaria iranica 2 (?): Dorna ja kerni

2007-11-21T15:42:00.000+03:30

Olen ihastunut.

Mielitiettyni on nimeltään Dorna ja painaa 40 grammaa.

Jo aivan ensimmäisinä päivinäni Iranissa, ramadanin aikaan, kävin hätäisesti kaupassa hakemassa evästä ennen persiantuntia, ja käteeni osui sipsipussin ja hapankirsikkamehutetran lisäksi Dorna Burger (vadelmanmakuinen). Se oli rakkautta ensipuraisulla. Dorna Burgerissa on kaksi pientä pyöreää pannukakkua, joiden välissä on vadelma- tai appelsiinihilloa (en osaa päättää, kumpi on parempaa). Ensi-ihastuksen jälkeen etsin Dornaa vaikka kuinka monesta supermarketista, mutta helpommin sanottu kuin tehty! Tätä herkkua ei saa ihan joka kaupasta, ja usein pakkauksia on jäljellä vain muutama. Ostan ne yleensä kaikki. Olen huvittanut useaa kauppiasta iloisella hihkaisullani, kun olen huomannut hyllyllä Dorna Burgereita, parhaassa tapauksessa sekä vadelma- että appelsiinitäytteellä. Yleensä niitä kai himoitsevat minua reilusti kaksikymmentä vuotta nuoremmat asiakkaat.

Laitoimme tässä ensimmäistä kertaa kämppäkaverini V:n kanssa "illallista". Keittiössä ei ole hellaa eikä uunia, joten ateriamme oli simppelinpuoleinen: rullia lavaš-leivästä, suolaisesta valkoisesta juustosta ja hapankirsikkahillosta, salaattia ja teetä. Jälkiruoaksi granaattiomenaa ja jogurttia (Dorna Burgerit piti säästää loppukevennykseksi, mutta söin ne molemmat jo pitkälti ennen kuin kaverini tuli edes kotiin.)

Otin lemmitystäni kuvan varta vasten uudella kerniliinalla, jonka V oli valinnut ruokahuoneen pöydälle. Koska kaupassa oli vain aika järkkyjä kuoseja, V otti kaikista järkyimmän, ja osui mielestäni napakymppiin. Nyt sisustukseen kuuluu šokeraavan pinkin julisteen ja persialaisten mattojen lisäksi kerniliina, johon on kuvattu puron äärellä teutaroivia bambeja, sorsia, fasaaneja, pupuja. Kokonaisuus on onnistunut.

Ne punajuuret

2007-11-21T15:37:00.001+03:30

Tässä on tarjolla sitä hyvää punajuurivälipalaa, josta aiemmin puhuin... Keitettyä punajuurta lämmitetään myyntikärryn kattilassa ja syödään isoina makeina palasina!

Kuvista

2007-11-18T17:43:00.000+03:30

Kuvani herättivät muutaman kysymyksen.

Profiilikuvaksi valitsemani otos on peräisin Tadžrišin basaarin vihannestorilta. Se on todella mielenkiintoinen paikka. Köyhän Etelä-Teheranin rautatieasemalta lähtevä Vali-e Asr -katu päättyy 20 kilometria pohjoisemmassa Tadžrišin aukion hulppeille alueille. Kun aukiolle saapuu, vasemmalla puolella kukkulalla kajastaa Tandisin pramea ostoskeskus, jossa trendikkäät pörröpäiset nuoret katselevat julmetun kalliita merkkitavaroita; aukion oikealla puolella puolestaan on sisäänkäynti basaarialueelle, joka on aivan eri maailmasta vihanneskojuineen ja perinteisine mutkittelevine kujineen. Sievässä rivissä ostajiaan odottelevista vihanneksista näppäsin kuvan, kun olimme matkalla persiantunnin jälkeen ostamaan katumyyjiltä pikkunälkään punajuuri- ja papusnackiä (niistäkin on tulossa kuva).
Moskeijoissa eivät miehet ja naiset toki täälläkään rukoile yhdessä. Näppäämässäni kuvassa ollaan moskeija-alueen yhteisissä tiloissa, jossa voi kyllä rukoillakin mutta jossa pyhiinvaeltajat lähinnä ... no, kai sitten vaeltavat pyhiin, kun etenevät kohti varsinaista imaami Rezan mausoleumihuonetta. Siellä ovat kaikki yhdessä, kunnes tiet eroavat, kun lähestytään itse pyhintä paikkaa, jossa on tietysti oma puoli naisille ja miehille. Pyhätön vartijoilla on käsissään pölyhuiskat, joilla he näpäyttävät olkapäälle niitä, jotka ovat vahingossa ajautumassa väärälle puolelle.
Kuvaaminen ei ollut sallittua pyhätössä etenkään sisätiloissa. Minun kamerani on niin huomaamaton, että otin muutaman kuvan puolisalaa. Näin muutamat muutkin toimivat. Eikä siinä taida täkäläistenkään mielestä silloin mitään pahaa olla, kun ei käytä kuvia mihinkään kyseenalaiseen tarkoitukseen. Iranissa saa joka tapauksessa olla varovainen kameran kanssa, kun melkein paikka kuin paikka voidaan tulkita jotenkin niin arkaluontoiseksi, ettei sen kuvaamisesta tykätä.

Moskeijoissa

Teheranin kuulumisia

2007-11-18T17:20:00.000+03:30

Olen kuvaillut kirjoituksissani jonkin verran, miltä Teheran näyttää. Tänään havahduin ajattelemaan, että uudet paikat rikastavat elämää paljon muillakin aistielämyksillä. Miltä Teheran kuulostaa?

Ensin tuntuu siltä, että äänimaailmaa hallitsee vain ja ainoastaan liikenteen lähes katkeamaton jyly. Pauhu kuuluu tosiaan lähes kaikkialle Teheranissa paitsi perjantaisin, jolloin siellä täällä päämoskeijojen läheisyydessä katkaistaan liikenne päivärukousten ajaksi (näin esimerkiksi nykyisen asuinpaikkani vieressä kulkeva pätkä Vallankumous-katua, koska Teheranin yliopiston perjantaisaarnan yhteydessä syntyy usein pieniä mielenosoituksia), mutta ei sekään ole mitään tasapaksua meteliä vaan täynnä merkityksiä olevaa kommunikatiivista äänimattoa. Jalankulkija oppii äkkiä kuulemaan, miten yksittäinen ääni joskus alkaa lähestyä paljon nopeammalla vauhdilla kuin tasaisesti mateleva autojono kadulla. Silloin on syytä vilkaista taakseen ja siirtyä kävelemään seinän vieressä, ettei jää jalkakäytävällä hurjastelevan mopon alle. Etenkin ruuhka-aikoina motskaritaksit, pizzalähetit tai muuten vain kahdella pyörällä kulkevat koukkaavat ainakin osan matkasta aina jalankulkijoiden sekaan. Se on ihan normaalia, koska myöskään liikennevalot eivät koske moottoripyöriä.

Moottorien jyminää rytmittää autonkuljettajien keskinäinen tuuttausviestintä. Kun autoja on niin paljon kuin Teheranissa on, sujuvuus on kiinni siitä, että ajajat osaavat tehdä nopeita päätöksiä ajojärjestyksestä ja ryhmittymisistä. Äänimerkki voi tarkoittaa monta eri asiaa: "huomaathan, että olen tässä", "älä tule vielä", "mene sinä ensin", "mitä oikein yrität?", "onpa hyvännäköinen tyttö" tai sitten (aika usein) jotain sellaista, mitä häveliäs GranGanga ei tohdi kirjoittaa Iranoiaan. Tavallisia tööttäyksiä kuulee tietenkin paljon, mutta varsinkin busseihin ja nuorten hurjapäiden autoihin on usein asennettu jos jonkinlaista lisähärpätintä, joka päästää vinkeitä vislauksia, melodianpätkiä ja ulvahduksia. Sellaiset ehkä onnistuvat herättämään edellä matelevissa kuljettajissa vähän enemmän kunnioitusta, mutta ainakin ne saavat aina viereen osuneen jalankulkijan korvat toviksi soimaan.

Liikenteen äänimaton allle on lakaistu muitakin sävyjä, jotka erottaa heti kun vähän höristää korviaan. Sivukaduilla kulkee kärrymyyjiä, jotka huutelevat talojen kohdalla, mitä heillä on tarjolla (luutia, rättejä, astioita...), ja liikkeiden edustalla on myös usein sisäänheittäjiä, jotka mainostavat tuotteita. He ovat rutinoituneet aina papattamaan mainoslauseita omalla persoonallisella nuotillaan. Lisäksi kaupan eteen on usein ripustettu häkkilintu, joka jaksaa sekin visertää äänensä kuuluville. Luonnon ääntä kaupunkivilinän keskelle tuovat myös Iranille tyypilliset ja etenkin Teheranin kaupunkikuvaan olennaisena osana kuuluvat tienvarsikanavat (جوب, džub), joita on lähes kaikkialla, mutta ainakin pohjois-etelä-suunnassa kulkevien katujen reunoilla. Vuorilta tuleva vesi solisee niissä yllättävän eloisasti. Päätyessään Etelä-Teheranin köyhille asuinalueille virran mukana kulkee jo aika paljon roskaakin.

Voisi kuvitella, että erottamaton osa täkäläistä äänimaisemaa olisi viisi kertaa päivässä parahtava rukouskutsu, adhan. Minusta kuitenkin tuntuu, että Iranissa minareetit ovat mykempiä kuin sunnimaissa, ja etenkin Teheranissa tuntuu kuin kissa olisi vienyt muezzinin kielen, hyi sitä. Vasta hiljaisempina päivinä havahtuu kuulemaan melko vaimeana kaikuvan käskyn kiirehtiä rukoukseen ja pelastukseen: hayya 'ala al-salaa, hayya 'ala al-falah! Minä olen jäänyt oikein kaipaamaan arabimaiden kuuluvampia rukouskutsuja, jotka rytmittävät mukavasti päivän menoja.

Öisin äänimaailma on täynnä yllätyksiä, ääniä, jotka päivällä jäävät ajoneuvojen röyhkeän melun varjoon. Entisessä asuinpaikassani rauhallisella umpikujalla lähellä Palestiina-katua kävi kerran pari viikossa keskiyön aikoihin kiertelevä hanuristi, joka soitti aina samaa haikeaa valssia. Kujan asukkaat aukoivat ikkunoitaan - eivät suinkaan sättiäkseen kotirauhaa häiritsevää musikanttia vaan heittääkseen tälle rahaa kiitoksena iltojen sulostuttamisesta. Kun haitarinsoittaja jatkoi matkaansa, areenan valtasivat yleensä moukuvat kujakissat (se pikimusta, se laikukas, se jonka korva lerpatti, se pieni pelokas ja se pyylevä joka yritti aina häntä pystyssä tulla sisälle). Tämänhetkisessä asuinpaikassani Vallankumous-aukion ja yliopiston vieressä käy öisin suhina. Keltaliiviset työntekijät lakaisevat katuja kolmelta yöllä!

Lisää kuvia

2007-11-14T12:17:00.000+03:30

Vielä Torbat-e Džâmissa: Ahmad Džâmin moskeijan iwanin hienoa kalligrafiaa:

Torbat-e Džâmissa näkyi paljon tällaisia jännittäviä (ehkä vähän keskiaasialaistyylisiä?) harsokankaisia turbaaneja:

Pyhätön sisätiloissa diskreetisti otettu kuva pyhiinvaeltajista. Kaikilla naisilla on yllään tšador, ja kengät otetaan tietenkin pois. Ne voi jättää lokerikkoon, tai niitä voi kantaa pussissa mukanaan.

Pyhätön sisätilojen peilimosaiikkia:

Imaami Rezan pyhättöä:

Kuvia

2007-11-13T16:14:00.000+03:30

Ahmad Džâmin moskeijan iwan:

Torbat-e Džâmissa Ahmad Džâmin moskeijan väsähtänyt vartija:

GranGangan ja R:n "hääkuva" Mašhadista:

Tässä R. Imaami Rezan pyhättökompleksin pihalla:

Tässä R. hienossa junavaunussamme matkan alkaessa Teheranin rautatieasemalta:

Culinaria iranica 1: dizi

2007-11-12T14:42:00.000+03:30

Sattuipa sopivasti, että eräskin abla kysyi kommentissaan, olenko syönyt erästä mielenkiintoista azeriruokaa nimeltään dizi (دیزی, nimi tulee savisesta valmistusastiasta). Olenpa toki! Sitä saa joistakin ravintoloista Teheranissakin, mutta tunnetumpaa se on azeriseuduilla. Mašhadin diziä oli kehuttu meille jo etukäteen, joten sitäpä lähdimme Torbat-e Jâmin -retken jälkeen metsästämään. Sopiva paikka löytyi vuorenjuurella sijaitsevan Kuhsangin (کوهسنگی) puiston illan viileydestä.

Dizi ei ole mitään pikaruokaa: ensinnäkin sen valmistukseen kuuluu pitkä muhitteluaika savisessa tynnyrinmuotoisessa kipossa, ja toiseksi sitä syödäkseen pitää nähdä vaivaa. Onhan noita vaivalloisia ruokia maailmassa: osterit pitää availla, etanat pitää kaivella kotiloista, ja suomalaisten rapujen syöminenhän vasta onkin snapsien lomassa aikamoista sättäämistä. Dizin syöminen on yhtä urheilullista mutta palkitsevampaa.

Savipytty tuodaan pöytään leivän, sipulin, metallisen kulhon ja hupaisan (metallisen tai puisen) männän kanssa, jota ensikertalainen voisi luulla nukkekodin karhupumpuksi. Astiassa höyryää pitkään hautunut liemi, jossa on kypsynyt perunaa, porkkanaa, sipulia, kikherneitä, tomaattia, lampaanlihaa ja läskiä. Ensin siitä kaadetaan kulhoon pelkkää lientä, jota särvitään kastamalla siihen leipäpaloja. Loppu liemi imeytetään leipään, ja päälle kaadetaan sattumat. Sitten tartutaan lihanuijaan (گوشتکوب, guštkub) ja kääritään hihat ylös, koska vuorossa on möyhennysvaihe. Rivakoin kädenliikkein liha ja juurekset muusataan muhjuksi, joka ei välttämättä ole kauneimmasta päästä ruokia, mutta sitäkin herkullisempaa ja hyvin täyttävää. Kun seuraavan kerran nautin dizi-aterian, täytyypä muistaa ottaa kuvia eri työvaiheista!

Qâbel nadâre!

2007-11-12T14:39:00.000+03:30

Nyt on tullut GranGangalle luvattoman pitkä tauko blogin päivittämisessä! Olen pahoillani, ja yritän jatkossa ehtiä työkiireiltäni kirjoittamaan useammin. Hiljaisuus kostautuu minulle myös siten, etten tiedä, mistä aloittaisin, kun kerrottavaa olisi niin paljon: Mašhadin matkasta olisi vielä kerrottavaa, mutta olen ehtinyt käydä myös hautajaisissa, armenialaisella klubilla Agatha Christie -tyylisellä illallisella, virastossa hoitamassa viisumiasioita, kaverien kanssa illanvietoissa... Sosiaalinen elämä Iranissa voi olla tuskastuttavan eloisaa varsinkin kun samalla pitäisi tehdä paljon töitä!

Palataan nyt kuitenkin vielä Mašhadiin. Heti toisena retkipäivänä päätimme väliaikaisen nuorikkoni kanssa käydä Torbat-e Džâmin (تربت جام) kylässä parin tunnin leppoisan bussimatkan päässä Mašhadista. Miten viehättävä paikka! Astuimme ulos linja-autosta paikkaan, jossa ei selvästikään järin usein ulkomaalaisia kävele, joten saimme osaksemme sekä uteliaisuutta että iranilaisittainkin ylitsevuotavaa kohteliaisuutta. Iranissa pitää tottua siihen, että ta'ârof (تعارف) eli paikallinen etiketti on läsnä kaikkialla. Kaikkia teititellään. Jos ihailee jotain tuttavan tavaraa, hän on heti tarjoamassa sitä lahjaksi. Ja aina kun kysyy minkä tahansa tuotteen tai palvelun hintaa, saa ensin vastaukseksi "قابل نداره" (qâbel nadâre) eli 'se ei ole teidän arvoisenne'.

Teheranissa asiakkaalle tämä vastaus annetaan laiskanpulskeasti samalla kun toinen käsi jo hamuaa rahoja, mutta täällä Itä-Iranissa oli aivan toisenlainen meininki. Jouduimme joka paikassa vakuuttamaan moneen kertaan, että خواهش ميكنم (khâheš mikonam, 'je vous en prie'), haluamme ihan oikeasti maksaa ja että tavara on kyllä meidän arvoisemme. Kaiken huippu oli leivoskauppa, josta halusimme laatikollisen lajitelman kerrassaan ihania leivonnaisia (sydänpipareita, pähkinärouhenyyttejä, hillosilmäpikkuleipiä, voitaikinaviuhkoja... melkein yhtä hyviä kuin mummujeni tekemät, ja se on paljon sanottu se!). Kassalle tuli paikan omistaja ilmoittamaan, että tältä pariskunnalta ei sitten rahaa oteta. Teheranin tyyliin tottuneina yritimme ensin vain vähän toppuutella miestä, mutta huomasimme pian, että hän oli tosissaan. Muutaman minuutin vakuuttelunkaan jälkeen hän ei suostunut ottamaan rahoja vaan vannoi, että pahoittaa mielensä ikihyviksi, jos tuputamme hänelle rahaa. Niin siinä kävi, että Iran voitti Suomen 6–0, ja kaksi hämillään olevaa ristiinrastiinretkeläistä lähti kaupasta maksamatta kädessään rasiallinen paikallisia herkkuja.

Ilmaiset jälkkärit napostelimme lopulta šeikki Ahmad Džamin mausoleumimoskeijan edustalla. Sokeripommista saimme tuhdisti energiaa kiertämään kuvassa näkyvää uneliasta ja leppeän kaunista rakennusta, joka on saanut nimensä 1100-luvulla vaikuttaneelta sunnirunoilijalta, jonka hauta on moskeijapihalla pistaasipuun varjossa. Korkealle kohoava iwan sinisine fajanssikoristeluineen on vaikuttava näky keskellä syrjäseudun pölyisiä kujia ja matalia koulurakennuksia. Moskeijoissa sukkasillaan vaeltelussa on oltava jotain tervehdyttäviä vaikutuksia: kiertelystä väsähtäneet jalkapohjat tykkäävät, kun niitä hellii milloin pehmeä rukousmatto, milloin viileä marmori sisällä rukousalueen ulkopuolella, milloin auringossa lämmennyt pihakiveys.

Kommenttikommentti

2007-11-03T13:29:00.000+03:30

Kiitos paljon rohkaisevista kommenteista ja yksityisviesteistä! On kiva kuulla, että poukkoilevat juttuni jaksavat kiinnostaa. Vastaan tässä Handanin kommenttiin.

Olen seurannut blogiasi jo jonkun aikaa, mutta vasta nyt uskaltauduin
kommentoimaan. Muistaakseni päädyin tänne Laurin blogin kautta. Linkitin myös
omasta blogistani blogiisi. :)

Kiitoksia! Minäkin olen jo aiemmin piipahtanut sivuillasi, kun Turkki on aina GranGangan sydäntä lähellä.

Iran kuulostaa mielenkiintoiselta varsinkin sinun kuvailemanasi. Kirjoitat
valtavan hyvin ja erityisesti yhteiskuntakuvauksesi kutkuttaa minua sosiologian
opiskelijana.

En voi ottaa kunniaa Iranin kutkuttavuudesta itselleni. Täällä riittää kaikenlaista mielenkiintoista seurailtavaa niin paljon, että tällainen vähäisemmilläkin kirjoituslahjoilla evästetty elämäntapaturisti intoutuu tavallista lyyrisempiin ponnisteluihin.

Miten siellä muuten on rautatieverkosto kehittynyt? Entäs hintataso
busseihin verrattuna?

Junia kulkee Irania ristiin rastiin, mutta maansisäinen julkinen liikenne on muutenkin varsin toimivaa. Paikasta toiseen pääsee junien lisäksi kätevästi myös eritasoisilla linja-autoilla ja lentokoneilla. Ja kaikki on halpaa.

Ja sitten vielä yksi asia: Tiedätkö, pärjääkö Iranissa turkin kielellä?
Olen kuullut, että pärjäisi.

En uskaltaisi luottaa pelkkään Turkin-turkkiin Iranissa matkustellessa. Puhun itse aika sujuvaa vaikkakin ruostunutta turkkia, enkä kyllä tahdo aina saada Iranin-turkkilaisten eli turkmeenia tai azeria puhuvan suuren vähemmistön puheesta ihan kauheasti selvää. Kyllä turkilla hinnat, aikataulut ja kuulumiset juuri ja juuri selvittää, mutta paikallisten puhe on niin farsivoittoista, että sen edemmäksi mitään luontevaa keskustelua ei kyllä saa. Mutta ei se mitään, tänne kannattaa tulla silti! Iranilaisten kanssa tulee kyllä toimeen :-)

İstediğiniz zaman Tahran'a hoş geldiniz!

GranGanga

Mašhadin jatkokertomus - Osa 2

2007-11-03T12:56:00.002+03:30

Heräsimme sangen varhain aamulla matkatovereidemme vihjailevaan kolisteluun. Syötyämme aamiaiset Tahere-rouva jäi junasta Omar Khayyamin synnyinkaupungissa Neišaburissa. Sen jälkeen juna kulki vielä tunnin verran kaikissa beigen sävyissä levittäytyvää kuumaisemaa ennen kuin saavuimme määränpäähämme Mašhadiin.

Mielessä kävi, millainen kyläpahanen lähellä Turkme- ja Afganistanin (joo, tiedän, käytin samaa vitsiä jo edellisessä postauksessa, mutta kun se jaksaa huvittaa minua...) rajaa sijaitseva Mašhad olisi, ellei siellä sattuisi olemaan šiialaisten kahdeksannen imaamin, salamurhahankkeen uhriksi joutuneen Rezan mausoleumia. Kaupungin nimikin tarkoittaa 'marttyyriuden (شهادت, šahâdat) paikkaa'. Nyt se on Iranin merkittävin pyhiinvaelluskohde. Pelkästään Teheranista 15 päivittäistä junaa syytävät sinne hurskaita vierailijoita - ja satunnaisesti pari mukaan eksynyttä skandinaavia.

Ensimmäinen vaikutelma kaupungista: vireä. Uskonnollisen turismin aiheuttamat massat haluavat ostaa läheltä pyhättöä tuliaisia: tuhteja tuoksuvesiä, sahramilla maustettua kandisokeria, sohan-karamellia (سوهان), gaz-nougat'ta (گز), kuivattuja kikherneitä, kullanvaaleita rusinoita, leivoksia ja kitschahtavia uskonnollisia matkamuistoja, joista ei länsimaalainen osaa päättää, yhdistäisikö niiden tyylin itäeurooppalaiseen yökerhoon vai ikonostaasiin. Eräs kukoistava business on digikuvaus: matkalaiset kuvauttavat itsensä verhon edessä, ja kuva upotetaan taustaan, jossa komeilee tietenkin imaamin mausoleumi dramaattista yötaivasta vasten. Niinpä GranGanga ja R. teettivät myös hääkuvansa tällä menetelmällä - se julkaistaan Iranoiassa mitä pikimmiten muiden Mašhadin kuvien myötä.

Siemailimme kaupungin vilinää koko aamupäivän ja söimme lounasta pienessä snack-puljussa todettuamme, että valtaosa Lonely Planetin suosittelemista paikoista oli joko remontissa tai hävinnyt tyystin. Iltapäivällä kirjauduimme sisään hotelli Khayyamiin, jossa respan tyttö ei ollut ottaa uskoakseen, että farsin kieli voisi kiinnostaa kahta länsimaalaista. Vastaanotto oli kuitenkin ystävällinen, ja saimme henkilökunnalta hyviä neuvoja.

Illalla kiertelimme ensin Emam-e Reza -basaarissa. Farsinopettajani oli kertonut, että Mašhadin suosituin tuliainen on نخودچی و کشمش, nokhudtši o kešmeš eli kuivatut kikherneet ja rusinat. Muiden viemisten muassa ostin tietenkin niitä vietäväksi farsinryhmällemme. Illallisen söimme Qods-ravintolassa, jonka sisustus oli niin peilivoittoista, että olo oli kuin diskopallon sisässä. Paluumatkalla hotellille otimme vielä jätskipuodista mukaan paikallisen jälkkärin, johon kuuluu makeaa ma'džunia (معجون, pähkinärouhetta), vielä makeampaa jäätelöä, puolikas banaani ja maitoa. Lämpötila ei ollut otollisin näin kylmälle herkulle, mutta hyvää se oli.

Mašhadin jatkokertomuksen seuraavat osat tulevat Iranoiaan muutaman päivän kuluttua.

Olipa kerran naimisissa

2007-11-01T17:58:00.000+03:30

Terveisia Mašhadista. Lahdimme siis R:n kanssa opintomatkalle Ita-Iraniin lahelle Afga- ja Turkmenistanin rajaa. Koska emme olleet varanneet lippuja etukateen, jouduimme odottelemaan Teheranin komealla rautatieasemalla runsaat kolme tuntia, mutta saimme kuin saimmekin lopulta liput kouraan kohtuullista korvausta vastaan. On aika jannaa, etta maassa, jossa linja-autoissa on erillinen osasto naisille, makuuvaunuja ei jaotella sukupuolen mukaan. Paatimme kuitenkin esiintya avioparina valttyaksemme mahdolliselta paheksunnalta. (Edellisen postauksen cliffhangerin jannitys purkautui siis tassa!) Itse seremonia oli varsin koruton: R vain siirsi yhden sormuksen vasempaan nimettomaan... (Miten te kaikki lukijat niin ihmettelittekin GranGangan saapumista avioliiton satamaan? Oletteko todella sita mielta, etten ole naimisiinmenevaa tyyppia? ;-))

Neljan hengen makuuhytti oli oikein mukava. Tarjottimilla odotti juotavaa, naposteltavaa ja sanomalehti, ja littealta naytolta esitettiin elokuvia. Matkakumppaneiksemme saimme kaksi oikein ystavallista leskirouvaa Fatemen ja Taheren. Fateme-rouva oli pyhiinvaellusmatkalla Mašhadiin imaami Rezan mausoleumiin, ja Tahere-rouva oli lahtenyt Teheranista sukuloimaan Neišaburiin. Heti kun matkan hintaan sisaltyvat ateriat (kelvollista kanaa ja risiia) jaettiin vaunuun, Fateme-rouva tarjoili meille kaikille itse tekemaansa perunasalaattia.

Illallisen jalkeen ehdimme vain hetken vastailla rouvien uteluihin ja katsella elokuvatarjontaa (jota omalla tavallaan varitti karpanen, joka hammastyttavalla tavalla onnistui aina istahtamaan ruudulla nakyvan henkilon otsalle - en tajua, miten se hoksasi), kun viiksekas vaunuisanta tuli jakamaan lakanat. Miten sopoa: rouvat saivat punakukalliset ja mina sinikukalliset petivaatteet!

Junavaunussa nukkumaan valmistautuminen onkin Iranin islamilaisessa tasavallassa kiintoisa kokemus. Ensin kiisteltiin pitka tovi siita, ketka menisivat yla- ja ketka alapedille. Kukaan ei tohtinut tunnustaa menevansa mieluummin jompaankumpaan, ettei vain olisi aiheuttanut muille mielipahaa. Iranilainen tapakohteliaisuus eli ta'ârof (تعارف) voi pitkapiimaisyydessaan olla joskus sangen raskassoutuista. Kavuttuamme lopulta ylapedeille alkoi akrobaattinen vaatteidenvaihto-operaatio ahtaassa tilassa ja lakanan alla. Tassa vaiheessa naiset kylla ottivat jo huivit vapautuneesti pois, silla oplimme ikaan kuin perhepiirissa.

Nukahdimme tuudittavaan tarinaan (huom. skandit...) junan halkoessa Pohjois-Iranin lakeaa pimeytta, pimeaa lakeutta.

***

P.S. Viime kerralla rayhasin siita, etta Wikipedia oli sekoittanut šintolaisuuden ja šiialaisuuden. Lanseerasin kasitteen šiatsumuslimi, ja nyt keksin sille jatkoa: mullahmossosukupolvi. Hienoja sanavaannoksia, kun vain keksisi, missa niita kayttaisi!

Mainoskatko

2007-10-28T18:53:00.000+03:30

GranGanga kiittaa liikuttuneena kaikkia lukijoita saamastaan huomiosta! Kommentteja on tullut paljon, ja Iranoia-blogi on mainittu jopa Kasassa. Kehraisin, jos osaisin.

Kuten skandittomuudesta voitte arvata, en ole oman koneeni aarella. Lahdimme R:n kanssa kaymaan lyhyella varoitusajalla Mašhadissa lahella Turkmenistanin rajaa, ja kokotan taalla paikallisessa nettikahvilassa.

Herregud, nyt vasta luin tuota linkkaamaani Wikipedia-sivua: siella puhutaan šintolaisista, kun pitaisi puhua šiialaisista!!! Mutta toisaalta –keksin minakin tassa eraana paivana vahingossa kasitteen "šiatsumuslimi". En vain viela tieda, mita se tarkoittaa. Eikos šiatsu ole jotain sellaista energiasivelyhierontaa? Ehka šiatsumuslimi voisi sitten olla fundamentalistin vastakohta.

No, jahka paasen Teheraniin, paasen iskemaan tarinaa yhdesta sun toisesta sattumuksesta. Saatte ainakin kuulla, miten GranGanga paatyi naimisiin.

Siihen asti kuulemiin!
terv. Teheranisti Mašhadissa

Kolmen koplat

2007-10-25T10:51:00.000+03:30

Olin eilen konsertissa kuuntelemassa klassista iranilaista musiikkia Yazdista. Musiikki oli hienoa (jännittäviä rytmejä daf-rummulla, ney-huilun huokoista vaikerrusta, kielisoitinten helinää ja riitasoinnuissa viipyilevää laulua), mutta pitkät esitelmät Yazdin kulttuuriperinnöstä tekivät illasta raskassoutuisen.

GranGanga ei tietenkään malttanut keskittyä vain olennaiseen vaan seuraili uteliaana kaikkia ekstrakurrikulaarisia tapahtumia. Lähi-idän kovalla kädellä johdetuissa maissa on aina niin mielenkiintoista juuri se, että kaikissa sanoissa ja teoissa on aina monta kerrosta ja ulottuvuutta. Hallanpurema suomalaiskääntäjä on jatkuvan visuaalis-semanttisen pommituksen kohteena, kun kaikki ympärillä oleva kantaakin yhtäkkiä merkityksiä – kun huulipuna on politiikkaa, kun musiikki on uskontoa, kun katseet ovat kumouksellisuutta, kun kättely on mielenosoitus, kun sanat ovat tulitikkuja, kun kismittävät asiat siirtyvät hampaankoloista rivien väleihin ja rivien väleistä hampaankoloihin.

Olimme sopineet kavereiden kanssa treffit Vahdat-konserttitalon edustalle kahdeksaksi. Yhdeltä tytöltä tuli peruutustekstari: hän oli lähtenyt liikenteeseen liian lyhyessä ja tyköistuvassa vaatteessa, ja niinhän siinä kävi, että Vanak-aukiolla hän oli jäänyt siveyspoliisin haaviin ja joutui viettämään loppuillan asiaa viranomaisten kanssa selvitellen. Konserttitalonkin sisäänkäynnillä oltiin tarkkoina: eräs toinen seurueemme nuori teheranitar oli hänkin jäädä lehdelle soittelemaan, kun tomera täti ei pitänyt ollenkaan hänen nirunarusandaaleistaan ja lakatuista varpaankynsistään (miten Dingo lauloikaan: "Lakatut varpaankynnee-eet, on kujanjuoksuni loputon..."). Onneksi yksi neuvokas tyttö piti aina mukanaan ylimääräistä sukkaparia, joten saimme kuin saimmekin ystävämme mukaan. Kylläkin sonnustautuneena sukka–sandaali-yhdistelmään, joka ikävällä tavalla toi mieleen brittituristin Kanariansaarilla...

Itse konsertin aluksi puhujakorokkeelle astui totinen nuorimies, joka suuteli Koraania ja resitoi siitä huomattavan taidokkaasti. En tunnistanut heti, mikä suura oli kyseessä, mutta painoin avainsanat mieleeni, ja pienen guuglauksen jälkeen sain selville, että kohta oli Sotasaaliin suurasta (surat al-anfal) jakeet 2–6. Jos nyt osaan laittaa linkin oikein, resitointia voi käydä kuuntelemassa täältä. "Totisesti, uskovat ovat niitä, joiden sydämet pelästyvät, kun Jumalan nimi mainitaan..."Olisin kuunnellut pidempäänkin.

Niiden tylsien luentojen aikana katseeni alkoi harhailla pitkin konserttisalin seiniä ja kattoja. Komea paikka. Kuten netistä kaivamastani tuhruisesta kuvasta juuri ja juuri erottaa, näyttämön yläpuolella on oikeassa kulmassa kuva Iranin islamilaisen tasavallan perustajasta âjatollâh Khomeinista (hienossa punaisessa viitassa) ja vasemmassa kulmassa kuva hänen seuraajastaan Ali Khâmeneistä. Enää nykyinen presidentti Mahmud Ahmadi-Nežâd puuttuu, niin myhäilevä kolminaisuus olisi täydellinen: isä, poika ja räyhähenki.

Tuli heti mieleeni kaikkien aikojen lempimaani Syyria, jossa näkee samanlaista triptyykkiä siellä sun täällä: edesmennyt Hafiz al-Asad, hänen poikansa ja nykyinen presidentti Baššar al-Asad ja edellisen auto-onnettomuudessa kuollut ja sankarihahmoksi noussut veli Basil al-Asad.

Täytyy sanoa, että Iranin uskonnollisten johtajien potretit luovat auktoriteetin tuntua paljon tehokkaammin kuin Syyrian leuattomat johtajat, joilla on silmät oudon lähellä toisiaan (katsokaa vaikka linkkien kuvista!) Mutta oman vuosia kestäneen empiirisen tutkimukseni perusteella voin sanoa yleisestikin, että iranilaiset ovat Lähi-idän kaunein kansa. Kaupungilla kävellessä vastaan tulee koko ajan niin kauniita ihmisiä, etteivät silmät ole pysyä kuopissaan. Tulee kuulkaa mitätön olo, kun itsellä ihon värisävyt vaihtelevat katkaravusta siskonmakkaraan ja hiusten väri nakkisoosista sukkahousuihin. Miksi yksille annetaan kauhalla ja toisille pikkulusikalla?

(Osaisinkohan jatkossa kynäillä jotenkin johdonmukaisempia kirjoituksia? Tässä ainakin aasinsillat saavuttavat jo metafyysiset mittasuhteet!)

Erityisterveiset Pyssykankaalle

2007-10-23T13:20:00.000+03:30

Teheranissa on huomattavasti vähemmän kulkukissoja ja -koiria kuin muualla Lähi-idässä olen nähnyt. Eräänä päivänä tässä kuitenkin istuin puistossa lukemassa persianläksyjä, kun eräs teheranilaiskatti lähestyi minua määrätietoisen näköisenä. Se iski minulle silmää, päästi ilmoille profeetallisen kurnaisevan naukaisun, tökkäisi tassullaan penkille jääneen pahvinpalasen maahan ja tassutteli tiehensä muina miehinä.

Ei mennyt kauankaan, kunnes ymmärsin sanoman: se lähetti terveisiä Pyssykankaan maahanmuuttajakissoille. Silmänisku oli salasanoma yksisilmä-Adrianille, profeetallinen naukaisu oli viesti Mustikselle, ja järjestelmällisyyttä osoittava siivousele oli huomionosoitus insinööri-Jassulle.

Nappaamani kuvan myötä siis terveiset Pyssykankaan-Ablalle ja maahanmuuttajakissoille.

Mullah? Mulla? Molla?

2007-10-23T12:26:00.000+03:30

Translitterointi on hankala asia, ja kaikki tuttavani tietävät, miten jaksan aina jankuttaa arabian- ja persiankielisten nimien siirrekirjainnuksesta. Eräs hankala Iraniin liittyvä farsin kielen sana on ملا, jonka suomalaisesta kirjoitusasusta oli puhetta suomalaisten festivaalivieraiden kanssa.

Yleensä suomeksi näkee kirjoitusasua mullah, joka on kuitenkin epälooginen, sillä alkuperäisessä sanassa ei ole loppu-h:ta. Farsiksi sana lausutaan "mollâ", mutta eri sijamuodoissa se vie ajatukset huvittavasti joko räsynukkeihin tai duurin vastakohtaan. Periaatteessa sanan voisi myös vähän toisin perustein translitteroida mulla, mutta sen taivutusmuodot puolestaan tuovat mieleen joko sanan multa tai mulli. Ehkä täytyy hammasta purren taipua käyttämään sanaa "mullah", joka on sentään päässyt Kielitoimiston sanakirjaankin. Ja Wikipediaan.

Kuvan mullah yritti sitkeästi uida liiveihini dokumenttifestivaaleilla. Ehkä hänessä oli vähän mollamaijamaista pehmeyttä. Silti hän on varmasti tietyssä tilanteessa vikuri kuin mulli. Hänen puheensa saattaa olla vähän mollivoittoista. Ja kun hänestä aika jättää, muiden muslimien tapaan hänkin päätynee mullan alle oikealle kyljelleen, kasvot kohti Mekkaa.

Vihdoinkin kuvia!

2007-10-23T11:42:00.000+03:30

Kuvien lisääminen on minulle vähän hankalaa, koska tietokoneeni USB-portti on vieläkin epäkunnossa, mutta Bluetoothin ja kaverin tietokoneen avulla onnistuin kuitenkin siirtämään pari juttua kännykästä omalle koneelleni.

Tässä ensimmäiset kaksi, jotka otin Jerusalem-päivänä:

Väkijoukon keskellä poltetaan lippuja.

Vasemmassa alakulmassa Iranin ylimmän johtajan Ali Khâmenein kuva.

Mielenosoittajien kulkuvälineitä somassa rivissä.

Keskimmäisen tuulilasiin on kiinnitetty mielenosoitusliivi,

jollaisia jaettiin lähinnä lapsiosallistujille.

Šakrat ojennukseen...

2007-10-22T13:06:00.000+03:30

...tai sitten ei.

Joogisisko kyseli, näkyykö katukuvassa mainintaa joogastudioista. Ei ole näkynyt, mutta persiankielisen Google-haun perusteella ainakin jotain toimintaa täälläkin on. Kokeilin kerran tehdä pari aurinkotervehdystä, ja tuntemus oli sellainen, että säännöllinen harjoitus ei olisi ollenkaan pahitteeksi... Olisikin muuten komeaa tehdä aurinkotervehdyksiä Persiassa, aurinkoa kunnioittavan zarathustralaisuuden syntysijoilla! - Mutta joka tapauksessa, täällä olisi erilliset ryhmät miehille ja naisille.

Sen sijaan feng shui -kursseista näin mainoksia eräässä huvittavassa yhteydessä. Olin juuri menossa katsomaan Jerusalem-päivän mielenosoituksia (ks. blogimerkintäni), kun mainokset osuivat silmiini. Mitkään järin positiiviset energiat eivät tuona päivänä maassa virranneet.

Harrastusmahdollisuuksia Iranissa kyllä on, mutta tietoa pitää hankkia aika paljon itse kyselemällä ja mainoksia tavailemalla. Tanssitunneille tietenkin kaipaisin, mutta tanssi on valitettavasti Iranissa kielletty. Sitä harrastaakseen pitää vihkiytyä vähän salavihkaa toimiviin piireihin.

Yhdeksi harrastuksekseni olen päättänyt ottaa galleriaflaneerauksen. Olen osunut vähän umpimähkäisesti pariin täkäläiseen galleriaan, ja näkemäni työt ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Monet sellaisetkin työt, jotka eivät ole minua suuremmin miellyttäneet, ovat kuitenkin olleet sangen puhuttelevia. Elokuvaohjaaja Abbas Kia-Rostami taisi olla oikeassa, kun sanoi dokumenttifestivaalilla, että "vaikeissa" maissa on se hyvä puoli, että niissä tehdään paljon väkevää taidetta, kun kaikenlaiset kiellot ja rajoitukset saavat aikaan sen, että luovuus pakkautuu tiiviiksi ajettumiksi, jotka kanavien puutteesta johtuen purkautuvat voimakkaina teoksina.

Kiehtovuuksia

2007-10-22T11:46:00.001+03:30

Ihmetteli iranisti,

taivasteli teheranisti,

graduton GranGanga,

tietämätön iän-ikuinen:

* * *

On se vaan antoisaa elää sellaisessa paikassa, jossa moni asia toimii eri lailla kuin Pohjolan tuulentuivertamilla leveysasteilla. Jotenkin virkistää, kun aikakäsitys, käytöstavat, liikkuminen, seurustelu, asioinnit ja ihan kaikki noudattavatkin sellaisia lainalaisuuksia, jotka täytyy ensin hokata ja hahmottaa, sitten oppia ja omaksua. Ensin kaikki tuntuu olevan jonkinlaisen härmän peitossa, ja vasta muutaman viikon perehtymisen jälkeen satunnaisen matkailijan mieleen alkaa piirtyä johdonmukainen kokonaisuus, jota voi sitten alkaa itse ymmärtää ja pikkuhiljaa myös noudattaa.

Muutama käytännön asia Iranissa saattaa oudoksuttaa kaltaistani tuoretta elintasopakolaista. Ensinnäkin sitä saapuu maahan, jossa kellonaika on puoli tuntia edellä Suomen aikaa. Ei ole tietenkään mitään loogista estettä sille, että aikavyöhykkeet jakautuvat muutenkin kuin tasatunnein, mutta jotenkin sitä on niin tottunut siirtämään kellonviisareita tunnilla tai parilla eteen- tai taaksepäin, että puolen tunnin heitto tuntui jotenkin eksoottiselta.

Turisti ei pääse vähällä muidenkaan aikayksiköiden kanssa. Iranissa on käytössä peräti kolme kalenteria. Arabimaissa asuessani olen tottunut pitämään vähän silmällä islamilaista kalenteria (Wikipedian sivuilla on kyllä oudot kirjoitusasut islamilaisen kalenterin kuukausille...) pysyäkseni perillä uskonnollisista juhlapyhistä, mutta täällä pitää seurailla kolmen eri todellisuuden ajan kulumista. Päivittäisessä elämässä käytetään yleensä persialaista aurinkokalenteria, kansainvälisissä yhteyksissä puhutaan meikäläisestä kalenterista, ja uskonnollisessa kontekstissa (esimerkiksi siis juhlapyhissä) käytetään islamilaista kalenteria. On lähes hätkähdyttävää, että näin kouriintuntuvalla tavalla kristallisoituu Iranissa se, että koko maa ja kansa tasapainoilee usean eri todellisuuden välillä. Tänäänkin jokainen iranilainen elää samanaikaisesti päivämääriä 22. lokakuuta 2007, 11. šawwalia 1428 ja 30. mehriä 1386, ja tuntee sen varmasti identiteettinsä nahoissa.

Kun pääsee jyvälle triplapäivämääristä, täytyy selvittää myös rahayksiköt. Virallisesti Iranin islamilaisen tasavallan rahayksikkö on rial, joka teoriassa jakautuu sataan dinaariin. Hinnat myös usein ilmoitetaan rialeina, mutta käytännössä kukaan ei koskaan puhu rialeista vaan – tomaneista. Onneksi sentään rialin ja tomanin keskinäinen suhde on helppo: 1 toman on 10 rialia. Esimerkiksi bussilippu Vali-e Asr -aukiolta kielikoululle on 150 tomania, mutta annan kuskille 1 500 rialia. Alussa nollien laskeminen tuntui oudolta, mutta nyt olen tottunut jo siihen, että 10 000 rialin seteliä katsoessani näen 1 000 tomania. Puheessa asiaa saattaa vielä vähän mutkistaa se, että jos vaikkapa sanakirja maksaa 65 000 rialia, myyjä ei ilmoita hinnaksi "65 000 rialia" eikä "6 500 tomania" vaan "kuusi ja puoli tomania". Tuhannet ovat hinnassa mukana vain elliptisesti.

GranGangan identiteettikriisi

2007-10-20T03:16:00.000+03:30

Muutama lukija huomautti, että GranGangan oikean henkilöllisyyden saa selville käyttämällä nokkeluutta ja Googlea. Olen tästä aivan tietoinen, enkä ole moderoinut pois edes niitä kommentteja, joissa mainitaan etunimeni. Henkilötietoni saisi varmasti joka tapauksessa kaivettua esille, jos oikein haluaisi, joten pidän ainoastaan sellaista linjaa, etten heti kättelyssä läväytä nimeäni lukijan silmäin alle.

Sitä paitsi salamyhkä ja arvoituksellisuuden huntu viehkottavat ja kutkuttavat egoani. Miten imartelevaa, että yksi nokkela in cognito -lukija jo näki oikein vaivaa onkiakseni todellisen minäni esiin! Harmi vain, ettei etsinnän palkintona ole mikään järin imponoiva iikka eikä häpnadillalyövä henkilö, vaan tavallinen kääntäjänpulliainen/opiskelija Teheranista.

(Nyt täytyy olla varovainen, kun pääsin lempiaiheeseeni eli itseeni. Iranistakin olisi koko ajan niin paljon kerrottavaa...)

Cinéma Véritén satoa

2007-10-20T00:17:00.000+03:30

Teheranin dokumenttifestivaali jätti minuun jälkensä monella tapaa – sekä elokuvien että tapaamieni ihmisten kautta. Koko tapahtumasta jäi voimakas mielikuva muutoshalukkuudesta, dynaamisesta nuorisosta, vuoropuhelusta, energioista, tahdonvoimasta. Elokuvien ohella festivaalin kiehtovinta antia oli sen yleisö: Felestin- ja Qiâm-elokuvateatterien aulassa oli tungokseksi asti lähinnä nuorta väkeä, joista valtaosa oli elokuva-alan opiskelijoita, taiteilijoita, valokuvaajia tai muilla tavoin kulttuurielämään osallistuvia tarmokkaita iranilaisia. Aulakeskustelujen takia jäi näkemättä monta mielenkiintoista iranilaista elokuvaa (esim. kahdeksasta sokeasta naiselokuvaohjaajasta, iranilaisesta transvestiittirekkakuskista, šiialaisten ja wahhabilaisten näkemyseroista itsemurhaiskujen suhteen, Teheranin huumeongelmasta...), mutta kaikki ne, jotka ehdin katsoa, sytyttivät mieleeni pieniä lamppuja.

Piruz Kalântarin (پیروز کلانتری) dokkari Teheran, kuinka paljon Richterin asteikolla? (تهران، چند درجه ريشتر؟, 'Tehrân, tšand daradže-ye Rišter') luotasi teheranilaisten yleistä puheenaihetta: koska paljon pelätty maanjäristys osuu tiheään asutun Teheranin hatariin rakennuksiin?

Mahmud Kiâni Falâvardžânin (محمود كيانى فلاورجاني) Sârâ Khâtun (سارا خاتون) kertoi mm. Iranin juutalaisista (joita asuu maassa noin 30 000). Note to self: käy teheranilaisessa košer-ravintolassa.

Viikko loppui hienosti Stephen Olssonin ohjaamaan dokumenttiin Sound of the Soul ('Sielun ääni'), joka käsitteli uskonnollista musiikkia. Filmissä esiintyi muiden muassa ylväs afganistanilainen Farida Mahwaš (فريده مهوش), joka haastatteluosuudessa kertoi laulun olevan hänelle pyhä asia; rouva oli pöyristynyt siitä, että eräissä maissa "uskonoppineet" julkeavat kieltää naisilta laulamisen. (Äänen katsotaan fundamentalistipiireissä kuuluvan naisen 'awraan (ar. العورة) eli hijabilla peitettävään osaan ruumiista – naisten julkinen laulaminen on siksi kielletty Iranissa.) Yleisö reagoi näihin sanoihin välittömän spontaanisti taputtamalla, nauramalla ja viheltämällä. Etenkin nuoret iranilaiset pitävät naisten laulukieltoa kismittävänä, sillä se vaikeuttaa huomattavasti musiikin harrastamista ja kuuntelua.

Kieltämättä joskus on hankalaa seilata kieltojen ristiaallokossa. Eräänä iltapäivänä kävin syömässä elokuva-alaa opiskelevan paikallisen tytön M:n kanssa, enkä voinut olla ajattelematta, että periaatteessa syyllistyimme niin tehdessämme rikkeeseen, josta olisi voinut seurata vähintäänkin nuhteita, jos paikalle olisi sattunut tavallista nyrpeämpi tapapoliisi (onneksi tytön taidemaalari-isä liittyi kohta seuraamme). Festarivieraina olleiden oikein mukavien suomalaisten V:n ja E:n (heidän työstään lisää blogissa sitten, kun aika on kypsä), niin kuin muidenkin naispuolisten eurooppalaistuttujeni kanssa, jouduin aina tapaamishetkellä kiemurtelemaan, kun motorinen muisti kurotti ylävartaloa antamaan poskisuudelman. Se ei yleisellä paikalla ole sopivaa, mutta paikalliset tavat meinaavat väkisinkin unohtua, kun kulkee sellaisten iranilaisten seurassa, jotka viettävät kotiseiniensä sisäpuolella aivan samanlaista elämää kuin länsimaalaisetkin.

* * *

Samaisten V:n ja E:n ynnä muutaman täkäläisen tutun kanssa olimme torstai-iltana porukalla syömässä vuoristossa Darbandissa (دربند). Sinne 1 500 metrin korkeuteen eivät katkeruuden kangistamat moraalinvartijat juuri kiipeile, joten alueella näkee paljon meikattuja tyttöjä, pörröpäisiä poikia, ja näiden muodostamia ujosti kuhertelevia pareja. Tunnelma on muutenkin jotenkin epätodellinen: kirkkaankylmä vesi virtaa äänekkäästi vuorilta alas kohti Teherania, jossa solina on peittyvä liikenteen pauhun alle; kirkkaasti valaistuissa kioskeissa myydään värikkäitä marmeladilevyjä (happomarjasta, luumusta, hapankirsikasta, aprikoosista...), tuoreita saksanpähkinöitä vesitölkeissä, suolaista papuvälipalaa ja kuivattua jogurttia; terassiravintolat ovat kuin takertuneet vuorensolan seinämiin, jotka näyttävät elokuvan lavasteilta – ne ovat sattumalta kiveä, vaikka voisivat yhtä hyvin olla paperimassaa.

Vapauden muutosvoimat jylläävät vielä toistaiseksi lähinnä Alborz-vuorten juurella Teheranin pohjoisosassa. Iranilaisten mieliin kammitsoidun energian kyllä vaistoaa, ja tuntuu siltä, että vielä jonakin päivänä hallituksen vanhoillisuuden kasvihuoneilmiö saavuttaa sellaisen lämpötilan, että vuorenrinteille pakastunut muutosvoima alkaa sulaa. Ja silloin sulavesi huuhtelee koko maan!

GranGanga esittäytyy

2007-10-16T14:09:00.000+03:30

Minulta on kyselty bloginimeni alkuperää.

En halunnut esiintyä aluksi omalla nimelläni, sillä blogiani seuraavat tiiviisti, paitsi tuttavapiirini, myös täkäläiset viranomaiset. Siksi vältän täällä sensitiivisiten aiheiden ja nimien viljelyä.

GranGanga on peräisin Almodóvarin elokuvasta Laberinto de pasiones, Intohimon labyrintti. YouTubesta löytää helposti elokuvasta koko sen kohtauksen, jossa epäilyttävä yökerhobändi esittää laulun Gran Gangasta (joka tarkoittaa 'huippulöytöä', 'isoa kihoa'):

Vivo en continua Temporada de rebajas
S**o, lujo y paranoias, Ese ha sido mi destino.

Elämäni on yhtä alennusmyyntiä

S***iä, ökyilyä, paranoiaa: se on minun osani

Quien soy yo y a donde voy? Quien es el y a donde va?
De dónde vengo y que planes tengo? De donde viene y que planes tiene?

Ken olen, minne menen? - Ken hän on ja minne menee?

Mistä tuun ja mitä aion? - Mistä hän tulee ja mitä hän aikoo?

Gran Ganga, Gran Ganga Soy de Teherán
Gran Ganga, Gran Ganga él es de Teherán.
Calamares por aquí Boquerones por allá

Gran Ganga, Gran Ganga, olen Teheranista

Gran Ganga, Gran Ganga, hän on Teheranista

Mustekalaa täällä, sardellia tuolla!

Jne. (Approksimatiivinen suomennos on omaa käsialaani)

En nyt sano ihan samastuvani tuohon Gran Ganga -hahmoon, mutta kertosäe on niin svengaava (käykää vaikka kuuntelemassa!), että halusin sen nimimerkikseni.

Käytän samalla tämän tilaisuuden kiittämällä kaikkia kommentoijia! Sananen lukijoilta silloin tällöin piristää kummasti kirjoittajan mieltä! Ja kaikille FaceBook-kärpäsenpureman uhreille, jotka ovat maanitelleet minua mukaan (olen saanut läjän kutsuja): palveluntarjoajani pitää KasvoKirjaa niin epäilyttävänä, ettei päästä minua sinne laisinkaan. Liityn joukkoonne joskus myöhemmin.

Suosioonne sulkeutuu
GranGanga

Teheranin dokumenttifestivaali

2007-10-16T13:24:00.000+03:30

Eilen alkoi tämän viikon kestävä Teheranin ensimmäinen dokumenttifestivaali "Elokuva: Todellisuus" (Cinéma Vérité, نخستين جشنواره بين المللى فيلم مستند "سينما حقيقت" در تهران). Lähdin uteliaana katsomaan, millainen tapahtuma siitä kehkeytyisi. Hauska yllätys oli, että perin runsaassa ohjelmassa on kaksi suomalaista dokumenttia: tietysti Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huonetta ja Jörn Donnerin Ingmar Bergman: Om liv och arbete. Näiden lisäksi viljalti erilaisia dokumentteja ympäri maailmaa. Minua kiinnostaa ainakin festivaalin Syyria-sarja – mukana on mm. Umar Amiralayn (عمر أميرالاي) dokumentti, jonka olen joskus suomentanut YLE Teema -kanavalle.

Kävin katsomassa Felestin-elokuvateatterissa Jiska Rickelsin filmin 4 elementtiä. Se oli ihan vaikuttava kuvaus metsäpalonsammuttajista (tuli), kalastajista (vesi), kaivostyöläisistä (maa) ja kosmonauteista (ilma/avaruus). Sosiologis-kulttuurisesti mielenkiintoisen tilaisuudesta teki sensuuri. Dokumentissa oli kaksi kohtausta, jossa kuvattiin miehiä suihkussa. Ilmeisesti kohtauksessa näkyi navan ja polvien välistä aluetta (sitä pidetään yleisen islamintulkinnan mukaan miesten intiimialueena, jota ei sovi esitellä ihan joka iikalle), sillä juuri näissä kohtauksissa projektorin eteen laitettiin häveliäästi paperi, ja valkokankaasta tulikin hetkellisesti mustakangas. Siitäkös yleisössä syntyi naurunremakka ja vihellysmyrsky! Kaikki tuntuivat pitävän juttua naurettavana. Huvittavinta oli, että sensuuria suorittava henkilö ei ollut koko ajan ihan varma, onko arkaluontoinen kohtaus jo ohi, jolloin hän raotti paperia hieman nähdäkseen, mitä tapahtui. Heti kun alastomat miesvartalot vähän vilahtivat kankaalla, kaikki pimeni taas.

Eräiden uskonoppineiden säädyttöminä pitämät kuvat peitetään täällä samasta syystä kuin naiset. Perusteluna on se, ettei mahdollisesti kiihottavien näkymien haluta aiheuttaa ajatusten hairahtamista johonkin kammoittavaan ja häpeälliseen asiaan niin kuin nyt esimerkiksi siitospuuhien mukanaan tuomiin ruumiillisiin hyvänolontunteisiin. Tämä ajattelu ei tietenkään kestä lähempää kriittistä tarkastelua. Sulot ovat yleensä huomattavasti kiehtovampia verhottuina kuin kaikelle kansalle repostellen esiteltyinä.

Esiriput on tehty raotettaviksi.

'Eid-e fetr

2007-10-14T10:12:00.000+03:30

Eilen vietettiin siis 'eid-e fetr -juhlaa (عید فطر, arabiaksi 'id al-fitr, عید الفطر) sen kunniaksi, että paastokuukausi loppui ja islamilaisessa kalenterissa siirryttiin šawwal-kuuhun (شوال, persiaksi šavvâl). Nyt voi taas syödä vapautuneesti päiväsaikaankin.

Iranissa kyllä käy joskus mielessä, kuinka moni täällä oikeasti paastoaa. Arabien kanssa olen tottunut siihen, että aika monet ottavat paaston vakavissaan (vaikka eivät muuten harjoittaisi uskontoaan järin vakavasti), mutta šiialaisilla tuntuu olevan aika venyvä käsitys siitä, mitkä (teko)syyt vapauttavat paastoamisesta. Syyksi riittää se, että on matkoilla (matkaksi ei nyt ihan lasketa käyntiä maitokaupassa, mutta melkein...), matkustajan seurassa, sairaana (sairaudeksi näyttää riittävän vaikka epäily siitä, että "mulla saattaisi olla sokeritauti") jne.

Lisäksi ulkona on näkynyt yllättävän paljon ihmisiä syömässä, juomassa tai polttamassa päiväsaikaan. Puistoissa on siellä täällä ollut ihmisiä, joilla on mukana eväät tai savukkeita. Osa heistä on varmaan kristittyjä tai juutalaisia (voisivathan hekin nyt syödä jossain sisätiloissa), mutta suurin osa on kuitenkin muslimeja. Lieneekö paastokuukauden aikana jonkin tekosyyn varjolla syöminen hieman subversiivista toimintaa?

Paaston päättävä juhla osui tosi kauniille päivälle. Olin sopinut illaksi tapaavani suomalaisen R:n Pohjois-Teheranissa. Väkeä olikin juhlan kunniaksi liikkeellä tosi paljon. Lähdimme käymään Darbandissa (دربند, Wikipedia-tietoa ja kuvia persiaksi, englanniksi tai ranskaksi). Jotain disneymäistä oli tässä vuorenrinteelle rakennetussa vapaa-ajankeskus vaellusreitteineen, kauppoineen ja ravintoloineen, mutta illallinen ulkoilmaravintolassa oli viihtyisä. Huomattavasti kylmempi pohjoisessa kyllä oli kuin meillä etelämmässä, mutta talvellahan Darbandissa on yleensä kunnon lumikinoksetkin.

Vaikka nyt hauskaa juttua riitti kotoisasti suomeksi, Iranissa ei tarvinne pelätä sitä, että jämähtää suomalaisseuraan: Härmästä ei ole tullut tänne asumaan kuin viitisenkymmentä ihmistä, niistäkin oikeastaan suurin osa Nokian tai suurlähetystön mukana. Luulisi, että esimerkiksi Dehkhodan huokeista persiankursseista ja Teheranin vauhdikkaasta elämästä ottaisi moni muukin hyödyn irti!

Af-riikka-blogin Riikka kommentoi tänne kuulleensa, että Iranissa on pidätetty joukolla rohkeasti pukeutuneita tai kammattuja nuoria. Se pitää paikkansa; koko tämän vuoden ajan etenkin Teheranissa on kiristetty valvontaa, ja liikaa hiuksia paljastava tai räikeästi ehostettu nainen tai pystytukkainen tai korvakorua käyttävä mies on saattanut joutua vaikeuksiin. Parin viime kuukauden aikana ote on taas hieman höllentynyt, ja eilisessä juhlassa oli ainakin hyvin vapaamielistä menoa. Iranilainen tuttuni kertoi olleensa eräässä toisessa trendikkäässä korttelissa seuraamassa, kuinka hyvin rohkeasti pukeutuneet nuoret olivat jopa tanssahdelleet kadulla ja miten rakastuneita nuoriapareja oli liikkunut käsi kädessä kaupungilla.

Kaksi naamaa pakon edessä

2007-10-13T13:17:00.000+03:30

Olimme eilen ranskalaisen L:n ja täkäläisen H:n kanssa illallistamassa läheisessä puistossa sijaitsevan Teheranin taiteilijatalon (خانۀ هنرمندان, Khâne-ye honarmandân) ravintolassa. Paikka on siitä harvinainen, että se on kasvisravintola. Karnivoorien luvatussa maassa Iranissa on aika säväyttävää, että etenkin täällä eteläisemmässä keskustassa on paikka, jossa perinteisissäkin ruokalajeissa liha on korvattu tofulla. Eliittien temmellyskentällä pohjoisessa, Alborz-vuorten viileässä syleilyssä, se voi olla arkipäivääkin, tiedä häntä.

No, vegetaarius ei ole kovin pitkälle menevän suvaitsevaisuuden väärti. Tavasin ruokaa odotellessamme pöydällä olevaa lappua, ja siinä ilmoitettiin, että ravintola-asiakkaat saavat viipyä paikassa tunnin ja kahvila-asiakkaat 45 minuuttia!!! No, sanomaa oli sentään lievitetty tarkentamalla, että jos asiakkaat epäilevät ruokailun kestävän tuntia pidempään, asiasta tulisi huomauttaa tarjoilijalle...

Aterian (oli muuten tosi maukasta qorme sabzia tofulla (قورمه سبزی)) jälkeen L. halusi polttaa savukkeen, mutta tarjoilija kävi sanomassa, että naiset eivät saa polttaa edes terassilla. Yleensä Iranissa naisilta on kielletty vain perinteisen vesipiipun eli qalyanin polttaminen (mikä tuntuu minusta tosi oudolta, kun olen arabimaissa tottunut aina näkemään vesipiippua polttavia naisia), ja trendikkäissä paikoissa polttaminen on usein sisällä kielletty, mutta että vain naisilta! Tyrmistyimme ja päätimme mennä juomaan teet kotiin.

No, ehkä ravintola täytyy pitää tiukkaa linjaa, ettei muutenkin boheemien ja kapinahenkisistenkin asiakkaiden suosima paikka joudu enempää viranomaisten kyttäyksen kohteeksi. Iranilaisten täytyy aina luovia monen standardin välimaastossa. Useissa kaupoissa on ovessa pieni tarra, jossa naisia kehotetaan tarkistamaan vaatetuksensa "islaminmukaisuus" (pähkähullu termi sinänsä, sillä eihän islam vaatetuksesta sano paljon mitään vaan sitä tulkitsevat vallankahvassa kynsin hampain roikkuvat ihmiset). Joskus teksti on aseteltu hauskan kohteliaasti: "از پذیرفتن خانم های بدحجاب معذوریم "az paziroftan-e khânomhâ-ye bad-hedžâb ma'zurim eli 'Olemme pahoillamme, ettemme voi päästää puutteelliseen hijabiin sonnustautuneita sisään'. Ani harvoin tekstissä mainitaan myös epäasiallisesti pukeutuneet miehet. No, joka tapauksessa näissäkin liikkeissä on usein näkyvästi ehostettuja naisasiakkaita, joilla huivi keikkuu jossain takaraivolla. Tärkeintä lienee, että liike näyttää ulospäin (=viranomaisille) muka kehottavansa kaikkia asiakkaitaan sääntöjen mukaiseen käytökseen.

Pingviinejä perjantaibasaarissa

2007-10-12T19:44:00.000+03:30

Tänään on kai sitten ramadanin viimeinen päivä. Se ei kyllä liity tähän blogimerkintään mitenkään, vaan tärkeämpää on se, että tänään on perjantai. Päätimme siis ranskalaisystäväni L:n kanssa mennä seikkailemaan perjantaibasaariin. Shoppausseuraksi saimme kaksi tanskalaista persianopiskelijaa, L:n luokkakavereita Dehkhodasta.

Perjantaibasaari on jännä paikka. Se jakautuu kahteen osaan: paikalliset kirpparimyyjät, jotka valtaavat koko päiväksi ilmavan parkkitalon kaksi kerrosta, ja afgaanin näköiset lumppukauppiaat, jotka valtaavat koko päiväksi ostoskeskuksen käytävät (varsinaisten kauppojen ollessa siis kiinni). Varsinkin parkkitalon kirpparikompleksi oli sangen mielenkiintoinen paikka – jos kohta ei välttämättä shoppausmielessä mutta ainakin antropologis-sosiologisia havaintoja varten.

Voi sitä tavaramäärää, joka oli myyntipöydille päätynyt! Aivan kuten Hietsun torilla Helsingissä, täälläkin oli kutkuttavaa kuvitella kaikkia niitä tarinoita, joita jokaiseen esineeseen liittyi. Miten olivat päätyneet Teheraniin Juliette Grécon ja Dusty Springfieldin levyt? Kenen keittiönseinästä oli irrotettu kaakelikoriste, jossa luki hepreaksi "Siion"? Miksi jonkun kirjahyllystä oli päätynyt myyntiin Israelin matkaopas? Mistä oli kaivettu esiin šaahiparin kuvista koottu leikekirja? Kuka oli kerännyt 60-luvulla iranilaisia ja turkkilaisia tulitikkuaskeja? Kuka oli juonut teetä kupeista, joita koristivat kuvaukset Via Dolorosan vaiheista? Missä kodissa oli kuvattu kaitafilmikameralla, ja mitä? Kenen kokoelmista olivat peräisin Dinky Toys -pikkuautot?

Tavaratalon käytäville levittäytyneet afgaanin näköiset myyjät kauppasivat lähinnä vaatteita. Minuun makuuni ei tällä kertaa löytynyt mitään (et non Philou, il n'y avait pas de Prada... mais ça ne m'étonnerait pas de trouver une boutique au nord de Téhéran qui en vende !), mutta tyttöjen mukaan tarttui muutama manto ja huivi (naisten pukeutumisesta tulee blogipostaus joskus myöhemmin...). Vaikutin epäilemättä pätevältä makutuomarilta jakaessani mielipiteitä tyttöjen katsomista vaatteista, koska yhtäkkiä olkaani koputti rouva, joka kysyi minulta mielipidettä eräästä paidasta, jota oli ostamassa pojalleen. Minä liityin asiaan siten, että poika asui Saksassa (jolloin minä eurooppalaisena olin yleispätevä antamaan mielipiteen siitä, tulisiko poika pitäneeksi sitä). Olin vähän kuin the Finnish eye for the Iranian Guy.

Monia lukijoita huvitti, kun luonnehdin taannoin bussissa pönöttäviä tšadoriin pukeutuneita rouvia somiksi munakoisoiksi. Perjantaibasaarissa munakoisoista paljastui hyökkäävämpi puoli. Leidit mustissaan olivat kuin pingviiniarmeija, joka säälimättä lanasi alleen kaikki edessä olevat. Tšadorin alla voi nimittän kuljettaa hämmästyttävää määrää ostoksia, lapsia, laukkuja, eväitä, jumppakasseja, joogamattoja, matkalukemista tai ihan mitä vain. Mikäs sen mainiompi panssari, jolla jyrätä säälimättömästi pari pahaa-aavistamatonta eurooppalaista alleen! Se ei ollut nimittäin kerta tai kaksi, kun myyntipöydän antimia ihmetellessäni jäin pingviinirintaman jalkoihin!

Luovuudella luovii!

2007-10-12T18:55:00.000+03:30

Kieltä opiskellessa on hauskaa, kun joutuu tilanteisiin, joissa on pakko selvittää asioita vajavaisella sanavarastolla. Joutuu olemaan hetken aikaa tyhmempi kuin onkaan.

Käväisin apteekissa ostamassa huulirasvaa (olen käyttänyt monta päivää silmänympärysvoidetta huulirasvana – tulee vähän turhan kalliiksi!) ja kosteuspyyhkeitä. Kumpaakaan sanaa en tiedä persiaksi, ja moni muukin avainsana puuttui mielestä ainakin juuri sillä hetkellä, kun suu piti avata apteekintädin katsoessa silmiin. Pyysin siis "väritöntä huulipunaa, koska huuleni ovat kuivat" ja "pienessä paketissa käsipyyhkeitä, jotka eivät ole kuivia". Hyvin se niinkin onnistui, vaikka olo tuntuikin viisivuotiaalta.

Miscellanea persica

2007-10-11T15:19:00.000+03:30

Tuli vielä mieleeni yksi viime tunnilla oppimani mainio persian kielen ilmaus, jonka haluan ehdottomasti jakaa kanssanne. Kun haluaa sanoa, että tuntee sydämessään kalvavaa sääliä, voi sanoa: دلم كباب شد, "del-am kabâb šod" eli 'sydämeni paistui kebabiksi (=karrelle)'!!! Koko ryhmämme luuli ensin, että ilmaisu on humoristinen, mutta sitä se ei kuitenkaan ole.

Eräs sana, joka on viehättänyt minua persianopintojeni alusta pitäen, on farsin vastine sanalle "naapuri". Se on همسايه (hamsâje), joka tarkoittaa 'sama varjo'. Siis ihmiset, jotka asuvat saman varjon siimeksessä. Samalla tavalla söpö sana on "puoliso", همسر (hamsar) eli 'sama pää'.

J'ai envie de partager cela aussi avec mes lecteurs francophones (Philou, je me demande si tu as eu le courage de continuer à lire mes frénétiques propos en finnois – et Heidi, je suis vraiment très content que même des yeux touquais suivent mes pérégrinations en Iran !). Donc, pour dire en persan qu'on a très très pitié de quelqu'un, on peut utiliser cette expression qui veut dire, en traduction littérale, "j'ai eu le cœur en kebab" !! Je trouve cela tout à fait exquis !

À propos du français, j'ai retrouvé ici, comme partout où je vais, une communauté francophone avec qui je m'entends à merveille. Je suis vraiment très heureux que la présence française dans les pays du Proche Orient soit d'habitude aussi forte ! Comme quoi, les volontés colonialisatrices auront laissé quelque chose d'utile aussi.

Tehran by Night

2007-10-11T14:09:00.000+03:30

Ai että oli kiva ilta eilen!

Aamupäivä ja päivä kului käännöstöitä ja läksyjä tehdessä. Olin jo oikein odottanutkin pääseväni taas illan persiantunnille, koska opettajamme on niin kertakaikkisen mukava tyyppi, että parituntinen vierähtää poikkeuksetta suupielet virneessä. Sorayyâ aloittaa aina tunnin tenttaamalla jokaiselta, miten edellinen päivä on sujunut ja mitä kaikkea uutta Teheranissa on tullut vastaan. Sitten tehdään vähän kielioppitehtäviä, mutta loppuaika keskittyy taas keskusteluun, sillä keskitasolla ei enää paljon kielioppia päntätä. Joka kerta tuntuu, että tunti loppuu kesken!

Vielä ei ole varmaa, pidetäänkö lauantain tuntia lainkaan, sillä ramadanin loppujuhla saattaa alkaa juuri silloin. Iranissa ajankohta ei ole määritelty etukäteen niin kuin maallistuneemmissa muslimimaissa, vaan kaikki riippuu ihan oikesti siitä, milloin joku tihrusilmä uskonoppinut on sitä mieltä, että kuu on juuri oikeassa vaiheessa. Täytyy siis seurailla tiedotusvälineitä.

Henkilökohtainen oppimissuunnitelmanihan on sellainen, että olen sillä kurssilla, jolla on vähiten viikottaisia lähiopetuskertoja mutta jolla täytyy nähdä paljon muuta vaivaa (aika paljon tehtäviä, omaehtoista harrastamista ja oppimispäiväkirjan pitämistä); saatuani aina rautaisannoksen Sorayyân lauseoppi- ja sanastoneuvoja panen sitten omalla ajallani kaikki käytäntöön juttelemalla ihmisten kanssa niin paljon kuin mahdollista. Ja tänään tämä toteutui parahultaisella tavalla.

Tuntien jälkeen (tavattuani ensin ensi kertaa koulun toisen suomalaisopiskelijan, täällä töissä olevan hymyileväisen ja välittömän R:n) lähdin taas ranskalaisten kaverieni kanssa kohti IFRIä. Heitimme vain koululaukut huoneisiin ja lähdimme heti L:n suosituksesta eleganttiin ja über-trendikkääseen ravintolaan Gilakiin (گیلک), jossa tarjoillaan pohjoisiranilaisia erikoisuuksia. Ruoista aion kirjoittaa kunnon postauksia myöhemmin erikseen, mutta mainittakoon, että maistelimme oikein hyviä munakoisoalkupaloja (mm. دختر لوس "dokhtar-e lus" eli 'hemmoteltu tyttö', joka on mm. grillatusta munakoisosta ja kananmunasta tehty tahna sekä ميرزا قاسمی "mirzâ qâsemi", josta on kuva täällä ja joka on vähän kuin libanonilainen baba ghannuž mutta runsaammalla tomaatilla), ja minä otin pääruoaksi kanaa fesendžun-kastikkeessa (فسنجان, joka tehdään granaattiomenasta ja saksanpähkinöistä ja joka näyttää ihan meksikolaiselta mole-kastikkeelta). Lasku oli nokkaa kohden kyllä 15 euroa, mikä on täällä äärest tyyristä. Mutta se oli sen arvoista.

Vaan nälkämme ei ollut vielä tyydytetty. Lähdimme ravintolasta hengailemaan Teheranin intellektuellien suosiman Gandi-kadun ostarin kahviloihin. Houkuttelevimmalta näytti juuri sillä hetkellä Café de France, jossa ei kyllä ole järin paljon muuta ranskalaista kuin nimi. No, saa sieltä Carte Noire -espressoa. Koska koko seurueemme koostui vielä siinä vaiheessa ranskankielisistä persianopiskelijoista, palautimme meille annetun englanninkielisen ruokalistan ja pyysimme farsinkielisen tilalle. Tämä oli omiaan herättämään viereisten pöytien huomion, ja keskustelu alkoi äkkiä viritä naapuripöytien nuorison kanssa. Minun vieressäni istui kolmen nuoren taide- ja kulttuurialojen (elokuvaa, muotoilua, kirjallisuutta...) opiskelijan seurue. He olivat niin nuoriksi opiskelijoiksi aivan älyttömän fiksuja ja kypsiä, ja juttelimme pitkät pätkät maailman menosta. Ja tietenkin runoudesta – runous on iranilaisille yhtäältä pyhää ja toisaalta arkipäiväistä. Kaikki osaavat ulkoa niin klassisen ajan runoutta kuin uuden polven tekstejä.

Café de France meni kiinni yhdentoista maissa, mutta juttua tuntui riittävän, joten siirryimme uusine ystävinemme vilkkaan Vanak-aukion lähellä sijaitsevaan Šiz-kahvilaan (شيز), joka on auki ympäri vuorokauden. Jatkoimme rupattelua aamupuolelle yötä, ja yksi tytöistä kutsui koko konkkaronkkamme perheensä luokse syömään äidin herkkuja. Äiti on paitsi hyvä ruoanlaittaja myös esiintyvä taiteilija (soittaa luuttua)! Siitä illasta tulee varmasti mielenkiintoinen!

Työn ääreen sillä välin palaa
miehenne Teheranissa
GranGanga

Ilmoitusluontoista

2007-10-09T23:54:00.000+03:30

Nonni. Heti kun menin leveilemaan Teheranin-kannykkanumerollani, kavikin ilmi, etta ulkomailta Iraniin tuleville tekstiviesteille on nyt pantu stoppi. Eli mina voin (toistaiseksi) lahettaa tekstareita muualle, mutta te ette minulle.

Ja sitten merkkiasiaa: takalaisissa nappaimistoissa ei ole diereesia ollenkaan, joten en saa katevasti skandeja nakyviin. Yritin myos ASCII-koodeilla, mutta nekaan eivat jostain kumman syysta toimi. Ranskan aksentit kylla saan nakyviin nappailemalla oikeat koodit (aikaavievaa, mutta olkoon), mutta joudutte nyt karsimaan skandittomasta tekstista niin kauan kunnes saan oman koneeni semmoiseen kuosiin, etta paasen silla suoraan nettiin.

Tanaan jarjestettiin IFRIssa mielenkiintoinen filmi-ilta, Germaine Tillionin (lisatietoa ranskaksi tai englanniksi ja satavuotiaan rouvan kotisivu) Le Verfugbar aux Enfers. Koskettavaa ja mielenkiintoista ja hirtehista operettia.

Nyt akkia jotain sutinaa!

2007-10-09T13:48:00.000+03:30

Pari viime postaustani ovat olleet luonteeltaan aivan liian poliittisia. Semmoinen ei haihattelevan humanistipellen pirtaan sovi, joten Kumman kaa -sarjan Ellun tavoin vaadin blogiini akkia jotain sutinaa. Ja sutinahan taalla kay.

Kavi sitten niin, etta edellisen asuinpaikkana lahiymparisto osoittautui viime metreilla Teheranin transukortteliksi. Ensin en ollut tajunnut asian laitaa, kun hieman miehevia naisia tulee nailla leveysasteilla vastaan muutenkin. Mutta kun eras kotikadullani partioiva tuli vihjailevasti "kysymaan mita kello on", silmani avautuivat tahankin epatodelliseen todellisuuteen. Ei taida heilla olla helppoa. Vaikka Iranissa transseksuaaleilla on mahdollista paasta valtion tukemaan sukupuolenvaihdosleikkaukseen, prosessi on hankala, ja kulttuurinen painostus ymparilla on varmasti raskas kantaa.

Vali-e Asr -aukiolla oli taas eraana toisena iltana ostamassa pahaa-aavistamattomana zorrat-snackia (ذرت - lampimia maissinjyvia valkosipulikastikkeen, suolan ja pippurin kanssa), kun kylkeeni ankesi nuori nainen, joka halusi valttamatta treenata kanssani englantiaan. Jutusteli ehti jatkua hetken ennen kuin tajusin, etta hanen mielessaan oli kylla tarjota minulle muutakin kuin juttuseuraa. Tilanne oli outo semminkin kun Iranissa aarest harvoin naisvaki tulee vilkkaalla paikalla hieromaan tuttavuutta niin innokkaasti. Epailenpa, etta tyttoparka kuului Teheranin huumeriippuvaisten monipaiseen ja alati kasvavaan joukkoon.

Viattomampaa sutinaa Teheranissa tapahtuu kaikkialla. Nuorten suosimat kahvilat ja eritoten puistot ovat otollisia tilaisuuksia kuulumisten ja kannykkanumeroiden vaihtamiseen. Samoin mielenosoituksista ja uskonnollisista kulkueista on muodostunut varsinaisia senssijuhlia. Ja vaikka bussit on Iranissa segregoitu niin, etta naiset istuvat takana ja miehet edessa, yhteistaksit ottavat asiakkaat sukupuoleen katsomatta. Nuoret voivat hyvin suunnitella matkansa niin, etta paasevat likistelemaan koko pitkan ajomatkan jonkun ihkun vieressa.

Jerusalem-paiva - Kuka osoittaa kenen mielta ja minne?

2007-10-09T12:58:00.001+03:30

Alin marttyyrikuoleman muistojuhlan jalkeisena paivana 4.10. ajatukset siirtyivat tuoreempaan marttyyrivereen – intifadan palestiinalaisuhreihin. Vuosittainen Jerusalem-paiva on niita tapahtumia, jollaisista maailmalle levinneet kuvat ovat etsautuneet lannen mielikuviin Iranista ja iranilaisista: tummanpuhuva tuhatpainen joukko islamilaisen vallankumouksen lapsia heristamassa Koraaneja ja mylvimassa kuolemaa Suurelle Saatanalle. Blogini tarkoitus ei ole suinkaan ponkittaa moista vihamielista kuvaa nykyisesta kotimaastani, mutta kraportoidaanpa nyt, kun kerran viranomaisten suosituksia uhmaten tulin lahteneeksi seuraamaan mielenosoitusta.

Jarjestelyt tekivat minuun suuren vaikutuksen: edellisena iltana televisiossa neuvottiin iltauutisten yhteydessa, millaista reittia kulkueet etenevat kohti Teheranin yliopistoa; julisteita, viireja, lakkeja, liiveja ja ilmapalloja oli painettu valmiiksi niin paljon, etta kaikille riittaisi jokin iskulause puitavaksi; kulkuetta johtavien kuorma-autojen lavoilla oli villitsijoita kovaaanisineen huudattamassa sopivia mottoja (مرگ بر آمریکا - مرگ بر اسرائیل "marg bar âmrikâ, marg bar esrâ'il" eli 'kuolema Amerikalle, kuolema Israelille'). Mistaan jarin spontaanista tunteenpurkauksesta ei siis ollut kyse, vaan valtaosa osallistujista tuntui olevan kyyditty paikalle varta vasten. Maassa, jossa vapaa-ajanviettomahdollisuudet ovat rajallisia, koko perheen festarihenkinen reippailu paattajien mielesta hyvan asian puolesta on ihan tervetullut poikkeus etenkin vahavaraisille kansanosille. Nuoret flirttailivat vakijoukon siimeksessa keskenaan; lapset kinasivat siita, kuka keraisi eniten viireja ja julisteita (joissa oli jos jonkinlaista irvokasta kuvaa Bushista ja Israelin lipusta); katukauppiaita naytti harmittavan, etta Jerusalem-paiva osui ramadan-kuulle – muuten mielenosoittajille olisi varmasti mennyt kaupaksi nakkisampyla ja limupullo poikineen. Olisikin ollut hauska nahda osanottajia vaatimassa kuolemaa Amerikalle Coca-Cola-pullo kadessa...

On vaikea sanoa, millaiset pontimet Jerusalem-paivan mielenosoittajilla oli. Uskon kuitenkin, etta harva osallistujista kieltaytyisi Jenkkilan Green cardista. Myohemmin juttelin mielenosoituksesta takalaisten kanssa, ja kaikki suhtautuivat koko juttuun jotenkin hapeillen: "No meilla nyt on tammoista... Ei ne millaan pahalla..."

Hallituksellekin tilaisuus taisi olla pikemminkin kielenosoitus vihollisia vastaan kuin mielenosoitus palestiinalaisten puolesta. Jarin paljon en nimittain nahnyt iskulauseita enka julisteita, joissa olisi vaadittu apua karsiville gazalaisille ja lansirantalaisille. Viesti keskittyi lahinna Yhdysvaltain ja Israelin mollaamiseen – ja mielenkiintoisesti etenkin Libanonin Hizballahin tukemiseen. Nasrallahin kuvia ja šiialaisen jarjeston Hizballahin keltavihreita lippuja nakyi kylla siella taalla, mutta vaikkapa sunnalaisen Hamasin tunnuksia tai merkkihenkiloiden kuvia ei silmiini osunut...

* * *

Paljon spontaanimpi ja poliittisesti merkittavampi miekkari sitavastoin laimahti 8.10. Teheranin yliopistolla (joka on ollut aina sisapoliittisen muutoksen liikkeellepaneva voima). Presidentti oli siella pitamassa puhetta, kun opiskelijat olivat alkaneet pitaa metelia ja jopa huutaneet sangen suorasanaisia iskulauseita teokraattista diktatuuria vastaan. Amerikkalainen kurssikaverini kieli-instituutista oli sattunut paikalle ja raportoi kampuksen tiukasta tunnelmasta persiantuntimme jelkeen. Viimeksi kun vastaavaa tapahtui, viranomaiset tiukensivat pihtiotettaan (nuorten) poliittisista oikeuksista. Saa nahda miten asiat lahtevat nyt kehittymaan. Varmaan on kuitenkin, etta muutoshalukkuus ja muutosvastarinta tuijottavat tassa maassa toisiaan kuin kaksi pillastunutta harkaa, joista kumpikaan ei aio hevilla peraantya.

Riikka ehtikin jo esittaa tasta aiheesta kysymyksen kommentissa edelliseen kirjoitukseeni. Ja totuus on, etta valtamedia taalla yrittaa vaieta asian kuoliaaksi, mutta sana kiiri kylla kulovalkean tavoin. Illalla taksikuskikin viittasi ohimennen asiaan, ja presidentin nimen mainitessaan pyoraytti etusormeaan paljonpuhuvasti oikean ohimonsa vieressa...

Elama vakiintuu

2007-10-07T15:37:00.000+03:30

Vihdoinkin alkaa tapahtua!

Sain tanaan vastauksen IFRIsta, josta tulee nyt sitten kotini nailla nakymin edes muutamaksi viikoksi. Huone tutkijaresidenssissa maksaa vain 15 euroa yolta. Siella oleskellessani voin sitten yrittaa loytaa pysyvampaa ratkaisua jostain muualta. IFRI on vahan kauempana kielikoulusta kuin tamanhetkinen hotellini, mutta muuten sijainti on oikein hyva.

Ranskalaisiin voi aina luottaa ;-)

Siskokulta kysyikin, onko asuntotilanne yhta hankala kuin annoin itselleni ennen lahtoa kertoa. Kylla se oikeastaan on. Pienia asuntoja on hyvin vahan, koska iranilaiset asuvat yleensa perheissa (usein vanhempien luona kunnes perustavat oman perheen). Lisaksi kalustetut asunnot on yleensa tarkoitettu firmojen palveluksessa oleville kansainvalisille bisnesmiehille, joiden maksukyky on vahan eri luokkaa kuin meikalaisen. Kaiken huipuksi kalustamaton asunto tarkoittaa teheranilaisittain yleensa sita, etta asunnossa ei tosiaan ole edes jaakaappia, lamppuja ei mitaan.

Minun syyslukukauden persianopintojanihan rahoittaa osin Audiovisuaalisen kulttuurin edistamiskeskus, mista heille suuri kiitos!

Toinen edistysaskel juurtumisessani Teheraniin on se, etta minulla on nyt paikallinen kannykka. Suomen yhteys lakkasi jostain syysta toimimasta toissapaivana, joten marssin Vali-e Asr -aukion puhelinliikkeeseen kysymaan neuvoa. Samalla selvisi, etta ulkomaalaiset voivat nykyaan avata prepaid-liittyman ilman mitaan muodollisuuksia. Niinpa teinkin, ja nyt minulla on iranilainen kannykkanumero +98 (0)935 541 2309. Uskallan julkaista sen ihan nain avoimesti netissa kaikkien pilasoittelijoiden uhallakin... En viela tieda, miten hyvin tekstiviestit kulkevat tanne. Laitoin eilen illalla pari tekstiviestia Suomeen, mutta vastauksia en ole saanut. Kaikkein ylpein olen kuitenkin siita, etta hoidin koko liittymanavauksen ja muut transaktiot persian kielella, koska liikkeessa ei osattu englantia. Hyva niin!

Ymmartaakseni IFRIssa on nettiyhteys, joten saatanpa kirjoittaa seuraavat postaukseni sielta. Kerrottavaa on vaikka milla mitalla: koko ajan ymparilla tapahtuu niin paljon kaikkea mielenkiintoista, etta naita viesteja voisi kirjoittaa paivittain roppakaupalla!

Pilvisesta Teheranista raporttinsa paattaa tahan
GranGanga

Verta verrasta - Iran ja marttyyrit

2007-10-06T13:20:00.000+03:30

3.10. (islamilaisen kalenterin mukaan 21. ramadan-kuuta) oli siis Iranissa vapaapaiva profeetan seuraajan Alin (persiaksi Hazrat-e Ali, حضرت علی) marttyyrikuoleman muistoksi. Respan tytolla oli poikkeuksellisesti kokomusta vaate, ja liikenteen jyly oli tipotiessaan, kun suuri osa teheranilaisista oli ilmeisesti sukuloimassa, rukoilemassa tai vetelemassa hirsia kotona. Vapaapaiva osui sopivasti keskiviikolle, joten viikonloppu (taalla to ja pe) venyi tavallista pidemmaksi – kaiken kukkuraksi torstai oli viela Jerusalem-paiva (josta lisaa seuraavassa postauksessa).

Marttyyrius on ilmio, jota on lannen nakokulmasta usein hankala ymmartaa, vaikka monen eurooppalaisenkin uskonto perustuu olennaisesti nayttavaan ja inhaan marttyyrikuolemaan ristinpuulla. Marttyyraj kunnioitetaan kaikissa Lahi-idan maissa, mutta Iranissa kultti on kehittynyt aivan omaksi taiteenlajikseen. Nytkin rakennusten seinilla riippui mustia surukankaita, joihin oli maalattu vertavaluva sana šahâdat (شهادت) eli 'marttyyrikuolema'. Marttyyrien muistojuhlissa ja pyhiinvaelluskohteissa on tapana paastaa tunteiden vuolas kymi liikkeelle. Erityisesti mieleeni ovat jaaneet Damaskoksessa Ruqayyan haudalla nakemani miesten vuodattaman katkerat kyynelet.

Marttyyrifanituksen huipentuma on tietysti islamilaisen kalenterin muharram-kuun (محرم, persiaksi moharram) 10. paiva, jolloin šiialaisten kolmannen imaamin Husainin marttyyrikuolemaa surraan nayttelemalla kuvaelmia kyseisesta taistelusta ja jarjestamalla kulkueita, joissa surijat hakkaavat itseaan rintaan tai ruoskivat itseaan verille metalliketjusta tehdyilla ruoskilla (persiaksi شلاق, šallâq). Tasta verisesta spektaakkelista tulevat aina mieleeni suomalaisten aarikristittyjen hautajaiset, jollaisia paasin joskus seuraamaan. Siella maallikkosaarnaajat paasasivat, kuinka syntiset kuurataan puhtaiksi karitsan verella.

Asia aivan erikseen on iranilaisten suhde Iranin ja Irakin sodassa kaatuneisiin marttyyreihin. Niista lisaa tuonnempana, kunhan ehdin kayda tutustumassa Teheranin mittavaan marttyyrien hautausmaahan.

Paahan pantattavana: ثریا موسوی: میانی 1 eli Dehkhoda-instituutin keskitaso 1:n oppikirja